Karjalan kannaksella, osa 1/3

Terijoella

Kolme vuotta sitten osallistuin ensimmäisen kerran Lottaperinneliiton kesäretkelle. Sisko N ja äitini olivat olleet liiton reissulla kerran aiemminkin ja sisko K kaverinsa kanssa jo pari kertaa, ja kun kuulin, että seuraava retki tultaisiin järjestämään Karjalaan, halusin itsekin suurella mielenkiinnolla lähteä mukaan. Silloin matka suuntautui Sortavalaan, Aunukselle ja Petroskoihin. Teimmepä Petroskoista myös lauttamatkan Äänisen yli Kizhin kirkkosaarelle, joka on muuten yksi UNESCO:n maailmanperintökohteista.

Kizhin kupolikirkot.

Edellisestä retkestä lähtien olimme toivoneet, että jonain vuonna tehtäisiin retki Karjalan kannakselle ja tänä kesänä toiveemme pääsi toteutumaan. Iloksemme meitä opastamaan oli lähdössä jo edellisiltä reissuilta tuttu oppaamme eversti ja sotatieteiden kunniatohtori Sampo Ahto. Ilmoittauduimme siis reissuun mukaan jo hyvissä ajoin, että varmasti mahduimme bussin kyytiin. Maanantaina 9. kesäkuuta lähdimme varhain aamulla kohti Pasilan rautatieasemaa, jonne isämme lähti meitä kyyditsemään. Pasilassa hyppäsimme varsinaisen matkabussiimme, jolla niin ikään aiemmilta reissuilta tuttu kuskimme Timo meitä kyyditsisi seuraavat viisi päivää pitkin kannasta.

Ensimmäiseen päivään kertyi pakostakin ajokilometrejä sen verran paljon, ja rajamuodollisuuksiinkin kului parisen tuntia, ettemme kauhean monessa paikassa ehtineet käydä ennen illallista hotellissa. Tarjoilimme kuitenkin hyttysille juhla-aterian Summan taistelupaikalla, jossa pysähdyimme hyvin säilyneellä bunkkerilla. Äiti vähän koitti suihkia meihinkin hyttysmyrkkyä, mutta olisi varmasti pitänyt sukeltaa myrkkyyn, että se olisi tehonnut noihin nälkäisiin verenimijöihin, jotka innolla hyökkäsivät Havaianas-jalkojen kimppuun. Vähän matkan päässä korsusta pysähdyimme vielä SK6:n bunkkerin jäänteillä, minne on pystytetty Summan muistoristi, mutta koska kohde oli aivan tien vieressä, tyydyimme nynnyilemään siskojen kanssa ja kuvasimme muistomerkin bussinikkunasta hyttysiltä turvassa. Äiti sentään kävi paikan päälläkin.

Hyvin säilynyt bunkkeri Summassa.

Bunkkerin seinään kiinnitetty muistolaatta, jota joku on käyttänyt ampumatauluna.

Viheliäiset hyttysenpistot leuassa.

Matkalla hotellille ohitimme monta kylää, joista toiset olivat täynnään jättiputkea ja täysin autioituneita ja toisaalta esim. entiseen Akkalan kylään oli jopa rakennettu uusi kirkko. Rikkaat oligarkit kuulemma saattavat ostaa itselleen taivaspaikan rakennuttamalla uuden kirkon. Melko näppärää? Ohitimme myös mm. Kuolemajärven, jossa Mikael Agricola kuoli. Kylän nimi tosin on Agricolan kuolemaa vanhempaa perua. Vammelsuussa olisi ennen muinoin ollut kiehtova nähtävyys, Rakkauden hauta, joka olisi ollut hieno nähdä alkuperäisessä kunnossaan. Paikalla taisteltiin kiivaasti sekä talvi- että jatkosodassa, eikä pienestä ortodoksikirkosta ja muistomerkistä ole juuri mitään jäljellä. Suosittelen kuitenkin googlaamaan kuvat kohteesta.

Retken kaksi ensimmäistä yötä yövyimme Zelenogorskissa, suomalaisittain Terijoella, hotelli Aquamarin Spa:ssa. Alue on ilmeisesti Pietarin eliitin suosiossa, vaikka kuuluisilta Terijoen hiekkarannoilta onkin suuri osa hiekasta ruopattu ja rannat ovat kiviä täynnä. Kauniit nuo pitkät rannat kuitenkin vieläkin ovat, joten en ihmettele, jos pietarilaiset haluavat alueella lomailla. Matka Pietarista on kohtuullinen ja itse asiassa Zelenogorsk kuuluu nykyään Pietarin alueeseen. Edelliseen retkeemme ja vanhojen suomalaiskylien ankeuteen verrattuna oli varsin ilahduttavaa nähdä, että alue kehittyy ja elää, ollaan vaikkapa venäläisten datsojen arkkitehtuurista sitten mitä mieltä tahansa. Hotellikin oli iloinen yllätys edellisiin venäläiskokemuksiin verrattuna, vaikka en menisi venäläisten pöperöitä edelleenkään kehumaan. Saimme kuitenkin illallisella vatsamme täyteen ja nukuimme yön muuten hyvin, mitä nyt N:n kanssa erehdyimme päästämään pari eläväistä kärpästä ikkunasta sisään surisemaan.

Terijoen hiekkarantaa.

Tiistai alkoi iloisella yllätyksellä aamiaispöydässä, kun tarjolla oli (tosin harmillisesti reissun ainoan kerran) kondensoitua maitoa! Jos venäläiset jälkiruoat muuten ovatkin mauttomia, on tämä herkku sentään vertaansa vaille! Kiitos venäläiset (?) tiivistetystä maidosta! Onneksi pieniä purkkeja tätä tavaraa saa suomalaisistakin marketeista.

Herkkua!

Vatsa (omani) täynnä (tiivistettyä maitoa) lähdimme heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Pähkinäsaaren linnaa, joka on myös UNESCO:n maailmanperintökohde. Pähkinäsaari lienee kaikille tuttu peruskoulun historiasta ja Pähkinasaaren rauhanrajasta, jonka vuosiluku 1323 on varmasti iskostunut niidenkin päähän, joita historia ei niin kiinnosta. Saaren historiaan liittyy toki paljon muutakin jo pelkästään sijaintinsa vuoksi, mutta 1700-luvulla sen menetettyä sotilaallisen merkityksensä, siitä tuli vankilasaari. Olin varta vasten lukenut ennen matkaa Henri Troyatin kirjan Pähkinälinnan vanki, joka kertoo Iivana VI:sta ja nyt pääsin näkemään saaren omin silmin. Olisi ollut mielenkiintoista tietää missä Iivanaa pidettiin vankina, mutta tyypilliseen tapaan oppaan suhteen oli tapahtunut jotakin sekaannusta, eikä hänen kanssaan löytynyt yhteistä kieltä, joten kuvasimme ja kiersimme sitten saarella ja muutamissa vankilakäytävissä sekä maan alla, että päällä lähinnä itseksemme.

Pähkinäsaaren linna.

Pähkinäsaaren rauhanrajan muistokivi.

Pähkinäsaarella hirtetyn Leninin veljen muistomerkki.

Takaisinmenomatkalla pysähdyimme dioraamamuseolle, ja koska museoon mahtui sisälle vain rajallinen määrä ihmisiä, odottelimme vuoroamme ulkopuolella. Ehdimme siinä sitten tietysti kiipeilemään ja hyppimään alas museon edessä olevien Nevan pohjasta nostettujen panssarivaunujen päältä siskojen kanssa. Tien toisella puolella jalustallaan olisi ollut myös "Sotka", mutta sinne emme ehtineet juoksemaan. Museon ulkoseinän karttareliefi sen sijaan innosti Sampon kertomaan taas uusia ja osalle varmasti tuttujakin historiallisia juttuja, kunnes pääsimme viimein ison venäläisryhmän jälkeen katsomaan itse dioraamaa. En ollutkaan vastaavanlaista teosta ennen päässyt näkemään. Hämärän tilan valaistu kaareva takaseinä kuvasi Leningradin piirityksen murtumista ja seinään maalattu teos jatkui lattian puolelle tuoden kuvaan kolmiulotteisuutta.

Katariinan palatsissa sijaitsi kuuluisa Meripihkahuone, jonka saksalaiset siirsivät
Saksaan toisen maailmansodan aikana. Meripihkahuone katosi sodan aikana, eikä
sen kohtaloa ole voitu selvittää varmasti.
Yksityiskohta dioraamamuseon ulkoseinällä olevasta kartasta.

Siskot N ja K dioraamamuseossa.

Ilja Repinin kotimuseo oli valitettavasti kiinni, joten ehdimme pysähtyä kiertelemään hämmästyttävään paikkaan: Levassovan muistohautausmaalle. Hautausmaa ei ole mikään "tavallinen" hautausmaa suorine hautakiviriveineen, vaan omaiset ovat tuoneet muistomerkkinsä kuka minnekin: peltisiä kuvia vainajista kiinnitettynä puiden runkoihin, puisia ikoneja, erilaisia hautakiviä  maassa ja joukossa on myös suurempia muistomerkkejä esimerkiksi eri kansallisuuksille. Yhdenkään vainajan kohdalla ei ole varmuutta onko hänet haudattu juuri sille paikalle. Omaiset ja muut ihmiset ovat päässeet tälle muistoalueelle vasta 90-luvun taitteessa, mihin asti se on pysynyt tiukasti aidattuna ja vartioituna. Muistomerkit ovat ilmestyneet metsään vasta parin viime vuosikymmenen aikana. Alueen vainajat ovat "kansanvihollisia": "isänmaanpettureita", tutkijoita, kirkonmiehiä, kaikenlaisia "vakoojiksi ja tihutyöntekijöiksi" määriteltyjä henkilöitä. Merkittävä määrä uhreista kuului ns. "kansalliseen linjaan", eli olivat suomalaisia, puolalaisia, latvialaisia jne. Teloittamissyyksi riitti esimerkiksi yhteydenpito Neuvostoliiton rajojen toisella puolella asuvien sukulaisten kanssa, mikä rinnastettiin vakoiluksi. Sampon mukaan vuosien 1937 ja -38 aikana NKVD teloitti n. 40 000 "kansanvihollista" käyttäen ensin niskalaukausta, mutta koska niskalaukaus ei ollut niin varma teloituskeino siirryttiin myöhemmin käyttämään otsalaukausta. Alueesta  kertovan vihkosen mukaan osa uhreista on teloitettu myös kuristamalla, nuijimalla päähän tai kirveellä. Tänä päivänä tunnelma Levassovassa on kuitenkin rauhallinen, ehkä hieman pysähtynyt. Ehkä uhrit ovat kuitenkin saaneet rauhan kauheasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalostaan huolimatta.

Totalitarismin Moolok -muistomerkki Levassovan muistohautausmaata vastapäätä.

Levassovan joukkohautausmaan vainajat ja omaisten tuomat muistomerkit luonnon syleilyssä.

Yksityiskohta puolalais-katolisten muistomerkiltä.

Vainajien muistomerkit puunrunkoon kiinnitettyinä.

Muistomerkki ja muovikukat puunrungossa.

Matkalla hotellillemme illalliselle ohitimme jälleen useita entisiä suomalaisia kyliä, sekä sodanaikaisia asemapaikkoja. Taas oli ilahduttavaa todeta, kuinka toisiin paikkoihin, esim. entiseen Ollilan kylään, samoin kuin Kuokkalaan, eli nykyiseen Repinoon,  oli rakennettu paljon uutta: suuria hotelleja, uusrikkaiden huviloita jne. Toisaalta, enhän osaa sanoa miten  mielissään nykyiset paikalliset ovat näistä uusista kivilinnoista, joita on paikka paikoin ahdettu vieri viereen ja tontit on aina eristetty aidalla omaksi maailmakseen. Yhtä kaikki, alue ei ole ollenkaan niin murheellinen ja kurja kuin pohjoisemmassa sijaitsevat Sortavalan seudut.

Terijoki-tyttö -patsas. Kuulemamme legendan mukaan patsas esittää terijokelaista tyttöä, siis suomalaista,  joka sai surmansa jäädessään junan alle, kun hän meni varoittamaan puna-armeijan miehiä suomalaisista. Mutta kuka suomalainen tähän tarinaan uskoo, onkin sitten eri asia.

Ilmeisesti tämä tulkinta patsaasta on kuitenkin väärä ja enemmän tietoa aiheesta löytyy täältä.

The Deeper The Love

Parisen viikkoa sitten kasaribiiseistä ja mielenkiintoisista aikakauteen liittyvistä keskusteluista alkunsa saanut suhteemme sinetöitiin viehättävässä Ulvilan keskiaikaisessa kirkossa sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Päivä oli kaunis ja jätti meille paljon hienoja muistoja, vaikka aika kuluikin kuin siivillä. Millään en olisi raaskinut riisua kaunista valkoista pukua juhlan päätteeksi, vaan tottahan toki juuri tuo kaikki ainutkertaisuus on tärkeä osa nän ainutkertaista elämäntapahtumaa ja onneksi meille jäi päivästä iso kasa ihania muistoja!

Siskoni K tekstasi juhlavieraiden nimet paikkakortteja varten.

Viimeiset pari viikkoa ennen häitä olivat enemmän ja vähemmän täynnä kaikenlaista puuhaa alkaen karjalanpiirakkatalkoista, joihin osallistuimme tietysti molemmat sulhasen kanssa. Sulho osoittautui talkoissa synnynnäiseksi rypyttäjämestariksi ja muutenkin perinneherkkutalkoot oli varsin hauska kokemus. Pieniä viime hetken mutkiakin matkaan tuli, niin kuin tietysti kuvioon oikeaoppisesti kuuluukin, mutta onneksi lähipiiristä löytyi pelastavia enkeleitä, ja saimme hääkukat hankittua sekä -kakun kasattua kunnialla kahvipöytään. Siskoni K oli luvannut sitoa kimppuni, mutta emme saaneet kukkia sieltä mistä olimme suunnitelleet, mutta onneksi kaasoni keksi pikaisesti varasuunnitelman ja saimme heti seuraavana päivänä oikein kauniit kukat ja lisäksi erittäin hyvää palvelua eräästä kukkakaupasta toiselta puolen kaupunkia. Kakuntekijä puolestaan soitti epätoivoisena juuri pari päivää ennen häitä ja kertoi sairastuneensa, eikä uskaltanut koskea jo etukäteen tekemiinsä kakkutarpeisiin. Onneksi pikkuserkkuni A, hänen miehensä M sekä molemmat siskoni olivat kaikki tulossa juhlapaikalle jo edellisenä iltana ja A, joka harrastaa kakkuja muutenkin, lupasi tehdä kakun valmiiksi. Siitä kiitos hänelle, sekä tietysti sille, joka näitä hienoja pelastuksia ja yhteensattumia järjestää!

Pitkäaikainen ystäväni T järjesti meille kakuntekijän, joka pahaksi onnekseen sairastui juuri ennen häitä.
Onneksemme tämä oli kaukaa viisas ja oli valmistanut kaiken hyvissä ajoin etukäteen valmiiksi
ja pikkuserkkuni A pelasti loput.
Kuva: Pertti Simi

Siskoni toimivat juhlassa virallisina boolinsekoittajina, ja ennen häitä valmistimme
pienen koe-erän mojito-boolia, jonka maun totesimme varsin raikkaaksi ja  juhlakelpoiseksi.

Pääsimme valmistelemaan juhlapaikkaa jo hyvissä ajoin perjantaina ja lähdimme yhdessä sulhasen ja kaason kanssa kohti Ulvilaa sateisena aamupäivänä auto täynnä pakaaseja. Onneksi saimme paljon apuväkeä, kun vanhempanikin ajelivat Ulvilaan auttamaan ja toivat samalla mukanaan kaikenlaista tarpeellista tavaraa alkaen valtavista puulaatikoista täynnä laina-astioita. Illansuussa myös A, M ja siskoni saapuivat paikalle ja pääsivät kukin hommiinsa, jotka tosin kuulemma venyivät pitkälle yli puolenyön...! Vaikka emme me itsekään sulhasen ja kaason kanssa kovin aikaisin nukkumaan päässeet. Saunan jälkeen ehdin vielä hyvin kuulla kello kahden lyönnit ennen kuin uni tuli.

Värikkäät häärakeet.

Lahjapöydän koristeeksi otettiin tietysti mukaan juhlakuntoon sonnustettu
Moxie Teenz -pariskunta Gavin ja uuden hiuslookin saanut Melrose.
Kuva: Markku Simi

Hääaamu valkeni kauniin aurinkoisena ja iloksemme saimme aamusta alkaen aivan täydellisen hääilman! Ei voi muuta sanoa, kuin että ilma oli todellakin juuri niin kaunis kuin oli etukäteen tilattu! Tämä oli erityisen ilahduttavaa siksi, että olimme ajatelleet, että hääkuvat otettaisiin kirkon pihapiirissä ennen vihkimistä. Aamun ohjelmaan ei kuulunut onneksi enää muuta kuin laittautuminen ja kun sekin hoitui osaltani niinkin helposti, että vain istuin tuolissa keskellä sulhasen kotitalon olohuonetta, oli aamu käytännössä täysin stressitön. Meikkaaja-kampaaja kun löytyi niin sanotusti omasta takaa ja oli ollut matkassamme jo edellisesta aamupäivästä alkaen. Kiitos erittäin onnistuneista kampauksesta ja meikistä kaasolle!

Kuvaukset sujuivat rennosti Ulvilan kauniin keskiaikaisen kirkon pihassa ja sen lähiympäristössä. Meikkauksen aikana aamulla vatsanpohjassa oli ehtinyt nipistää vain pari kertaa ja suurimmillaan jännitys taisi olla juuri ennen vihkimistä kun suntio avasi kirkkosalin ovet ja kaikkien salissa olevien katseet kääntyivät meitä kohti. Asehuoneessa odotellessamme emme ehtineet paljoakaan jännittää, kun kertasimme siellä pienille morsiusneidoille seremonian kulkua. Neitojen tosin piti alunperin mennä penkkiin istumaan äitinsä kanssa, mutta tottahan toki he halusivat tulla eteen seisomaan ja hienosti he siellä seisoivatkin, vaikka pienemmällä oli kivikin kengässä! Kävelemisestä alttarille tai alttarilla olemisesta en voi paljoakaan sanoa muistavani, mutta niin kai sen on vähän tarkoitus mennäkin. Vai muistaako joku omista häistään mitä pappi puhui? Tosin huvitusta, ja hieman ihmetystä vieraiden keskuudessa, aiheutti muutama ylimääräinen yhteinen vuosi historiassamme, jotka jotenkin olivat eksyneet puheeseen.

Kohta se on menoa!
Kuva: Markku Simi

Vieraita odottamassa kirkkosalissa.
Kuva: Markku Simi

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.
Kuva: Markku Simi

Vihkimisen jälkeen saimme kellotapulin nurkalla ryöpyn ohrahelmiä päällemme ennen astumista hääautoomme. Niitä onkin sitten auton lattialla edelleen ja löytyi niitä häiden jälkeen kotoakin, kun osa oli uponnut hääkimppuun syvälle ruusunterälehtien väliin! Hääautoksi valitsimme ensin toisen auton, mutta jossain vaiheessa keksimme, että olisi hauskaa käyttää hääautona omaa 90-luvun alun Corollaamme. Siitä nyt sitten voi olla montaa mieltä kuinka upea hääautomme oli, mutta hauska se ainakin oli, ja sopi meidän tyyliimme varsin hyvin. Kirkolta lähtiessämme kuskina ja apukuskina toimineet siskoni soittivat vielä vanhasta kasettisoittimestani Bon Jovin Keep The Faithia, tarkoin valitulta aikakaudelta tarkoin valittua kappaletta, jolla on oma osansa historiassamme. Juhlan muukin musiikki oli tietysti 80-luvun ja 90-luvun alun musiikkia tai sen aikakauden tyylistä uudempaa musiikkia: ensin taustamusiikkina rauhallisempia kappaleita ja illasta vaihdoimme soimaan rokkilistan.

Siihen tiivistyy kaikki.
Kuva: Markku Simi

Meidän hääautomme perässä ei voinut roikkua mitään muuta kuin tyhjiä kahden litran Pepsi Max -pulloja.
Kuva: Pertti Simi

Muutamia ohrahelmiä Corollan takapenkillä.

Hääjuhla Ulvilan nuorisoseurantalolla oli oikein onnistunut ja ainakin meillä itsellämme oli oikein hauskaa. Apukäsiksi olimme saaneet siskojeni harrastusten kautta vanhan kotikaupunkini karjalaisen nuorisoseuran väkeä ja he olivat tuoneet mukanaan ruoaksemme herkullista keittoa, jota tarjoiltiin ulkona suoraan tykistä keittiön lisäksi. Keiton kanssa tarjoiltiin sulhasen äidin leipomaa saaristolaisleipää sekä paikallisia sämpylöitä. Kaikista mutkista huolimatta sokerimassapäällysteistä kinuski-puolukkakakkua oli erittäin onnistunutta ja herkullista ja kakun lisäksi tarjolla oli erilaisia kuivakakkuja ja keksejä. Iltapalaksi oli luvassa myöhemmin illalla vielä lihapullia, salaattia ja niitä talkoovoimin tekemiämme karjalanpiirakoita ja munavoita.

Kakkupariskuntakin oli yksi hyvistä löydöistämme hääjärjestelytaipaleemme varrella.
Kuva: Pertti Simi

Hieman lisää ehostusta ja juhla jatkuu.
Kuva: Pertti Simi

Sisko K:n sitoma kaunis morsiuskimppu.
Kuva: Markku Simi

Olimme tietoisesti halunneet, että päivään ei yritetäkään mahduttaa kovin paljoa ohjelmaa, joten ruokailun ja kahvin lisäksi meille oli järjestetty ainoastaan perinteinen kenkäleikki, jonka juonsi seremoniamestarimme pikkuserkku A. Vieraiden ilonpidosta päättelimme, että vastasimme jatkuvasti päin mäntyä, mutta yllätykseksemme vastasimme miltei kaikkiin kysymyksiin samalla tavalla. Johan näillä vastauksilla olisi ennen vanhaan yksi Tuttu Juttu voitettu! Mielettömimmän ja uskomattomimman yllätyksemme saimme lahjaksi siskoiltani ja A:lta kun he heijastivat seinälle aivan huikean tekemänsä Baywatchin kakkostuotantokauden alkutunnusparodian, jonka he olivat kuvanneet pääsiäisenä Yyterissä. Baywatchilla on ollut nimittäin varsin suuri osa meidän tarinamme alkutaipaleella. Emme mitenkään voineet arvata, että he todella olivat menneet kuvaamaan koko alkutunnuksen ja editoineet siitä meille dvd:n, vaikka aiheesta olikin vitsailtu jo paljon aiemminkin ja minä itse vielä viime hetkillä, kun kuvaukset oli jo kuvattu. Nyt on rima asetettu sen verran korkealle superyllätysten ja niiden toteuttamisen suhteen, että sitä ei hevin ylitetä! Kiitos vielä vuosisadan nauruista Rantavahdit!

Vieraiden selailtavana kiersi kokoamani valokuvakirja, missä oli kuvia meidän molempien
lapsuudesta alkaen sekä tietysti meidän tärkeimmät yhteiset muistomme.
Vieraskirjan virkaa toimittivat lapsuudesta tutut ystäväkirjat, joihin pyysimme kaikkia vieraita vastaamaan.
Kyllä me saimme monet hyvät naurut kun kotona luimme näitä vastauksia!

Häitä juhlittiin aamuun asti ja olemme erittäin tyytyväisiä siihen, että saimme jäädä juhlapaikalle yöksi, ja että sinne meidän lisäksemme jäi pieni joukko muitakin juhlijoita, sillä olisimme jääneet paljosta huvista paitsi, jos olisimme lähteneet esimerkiksi hotelliin kesken kaiken. Serkkuni N jäi myös yöksi, vaikkei sitä ollut etukäteen suunnitellutkaan ja kaikessa luovuudessaan keksi vielä "HC-kenkäleikin" huvitukseksemme. Kyllä sai taas nauraa niin, että vatsaan sattui ja N itse nauroi niin, että tippui tuolilta. Muutenkin tuo loppuilta, vai pitäisikö sanoa yö, kruunasi hienon juhlamme ja jos nauramisella saa lisää elinvuosia, niin niitä ainakin tuli häistämme monia! Aamukuudelta kömmimme viimein iloisina ja tyytyväisinä patjoja ja nukkujia täynnä olevan lavan taakse pieneen takahuoneeseen ummistamaan silmämme hetkeksi ennen kuin nousimme hyvälle rääppiäisaamiaselle ja siivoamaan juhlataloa.

Halusimme oman näköisemme häät ja mielestäni onnistuimme siinä hyvin. Meillä oli onni saada apua monilta ihmisiltä ja siitä vielä kerran suuri kiitos kaikille. Kiitos tietysti myös kaikille vieraillemme, jotka omalta osaltaan olivat tekemässä juhlastamme sellaisen kuin se oli, eli rennon ja mukavan. Monia isoja ja pieniä onnistumisia mahtuu matkan varrelle ja osa hauskuudesta tuli nimenomaan siitä, kun palaset loksahtelivat paikoilleen välillä kuin itsestään ja onnistuimme löytämään, tai peräti saamaan vaikkapa maljakot lainaksi, tai ison kasan askartelutarvikkeita ja jopa hääpukuni varsin epätavallisella tavalla ja mutkan kautta. Mitään ei ole pakko tehdä niin kuin tapana on ja hassuiltakin tuntuvat ideat kannattaa toisinaan toteuttaa. Tai jopa aina. Tästä jatkuu meidän Rock of Ages!

Onnellinen morsian.
Kuva: Markku Simi