"Resting Bitch Face Sindy"

Viime talvena (!), eteen tupsahtavaa Masquerade Sindyä vielä kaipaillessani, halusin kokeilla kiharapilvikampauksen tekemistä joka tapauksessa jollekin Sindylle. Koska näitä Pedigree Sindyistä seuraavia, ensimmäisiä Hasbron tusina-Sindyjä, on päässyt kertymään varastoon vino pino, päätin tehdä jollekin näistä kokonaisvaltaisen muodonmuutoksen kampauksesta koko kasvojen uudelleen maalaamiseen. Haaveilen, että jonain päivänä osaisin maalata kasvoja todella hyvin!

Hasbro Sindy ennen operointia.

Tehdasmaalit pois ja hiukset käsittelyyn.

Papiljotit päähän.

Kammottava käkkäräkasa.

Asetellut kiharat näyttävät jo ihan siltä  miltä pitääkin.

Kokonaisten kasvojen maalaamisesta ei vielä hirveästi ole ehtinyt kertyä  kokemusta, mutta homma on kyllä sangen koukuttavaa, joten varmasti, kukaties toisten keräilijöiden kauhuksi, näitä harjoituksia tulee tehtyä tulevaisuudessa vielä paljon lisää. Tämänkertainen, ja jokseenkin nuivan näköinen, lopputulos on nähtävillä alla. Sisko nimesi nuken heti sen nähtyään "Resting Birch Face Sindyksi" ja sellaiseksi se nyt jäi. Mitä sitä hyvää nimeä enää vaihtamaan. ;)

"Resting Bitch Face Sindy"

(Jäätävä) talvinen kokonaisuus.

Mini me

Pari vuotta sitten sain viimein tehtyä itselleni "mini me:n" nukkemiittejä ym. varten, ja ihan omaksi iloksi. Olin kutakuinkin viimeisilläni raskaana ja kuvittelin, etten pysty pian käytännössä lainkaan harrastamaan nukkejuttuja, joten halusin välttämättä tehdä ennen lapsen syntymää järjestettävään miittiin mukaan oman mini me:n, kun aiemmat miitit olin ollut "sijaisen" (Ski Fun Midgen) varassa. Oma The Nukkeni lapsuudesta on Hasbron Disney Club Sindy (1988) ja alun perin ajattelin tehdä mini me:n tietenkin tästä kyseisestä nukesta, mutta koska "raatolaatikostani" sattui löytymään vaaleaihoisempikin versio samoilla kasvoilla ja samalla tönkköjalkaisella suosikkikropallani, valitsin uhriksi sen. Siihen aikaan minulla oli mustat hiukset, ja kasarirusketus yhdistettynä mustiin hiuksiin olisi luultavasti näyttänyt turhan paljon mini me:n latinoversiolta... 

Vasemmalla oma lapsuudennukkeni "Veera" alkuperäisessä Aku-uikkarissaan.
Veeran ulkonäön  halusin säilyttää sellaisena
millaiseksi se lapsuuden leikeissä on muuttunut.
Vieressä keräilyaikana hankittu Minni-uikkarinen kollega.

Sopivaksi mini me -rungoksi valittu kasari-Sindy.

Ja tukka pois!

Hieman suretti leikata alkuperäiset hiukset pois, kun periaatteessa  ne olivat vielä ihan hyvässä kunnossa, mutta toisaalta "raatolaatikkoon" on kertynyt vino pino näitä tusina-Sindyjä, joilla on kaikilla samanlaiset kasvot ja hiukset,  niin joutaapa noita tuunata vielä jatkossa lisääkin.

Siilitukka odottaa pinsettikäsittelyä,
eli hiustupsujen pois nyppimistä.

Hiuksiin piti saada toiselle sivulle siili, mutta koska aikataulu oli jokseenkin rajallinen tuolloin, en ehtinyt hankkia oikeaa flokkikarvaa mistään, vaan piti käyttää hieman luovuutta. En ole myöskään ennen tätä projektia kokeillut flokin tekemistä, mutta kohtuullisen hyvin tämä ensimmäinen kokeilu kuitenkin onnistui, etenkin ottaen huomioon millä materiaaleilla se on tehty...

Sivusiilialueen suunnittelua
ja huulet pois kynsilakanpoistoaineella.

Sivusiiliä varten pohjamaalattu alue.

Flokkiin käytin siis lopulta karvaksi, heh, sekä koirankarvaa, että omaa tukkaani. Ensin leikkasin koneella mustalta koiralta karvaa milli kerrallaan, mutta en saanut kuonon päältä tarpeeksi karvaa, joten lopulta päädyin parturoimaan oman oikean sivusiilini millin välein talteen tyhjään viilipurkkiin ja taiteilin flokin tästä karvamixistä. Varsinaisiin hiuksiin roottaamani karva on niin kiiltävää, mustaa ja muovimaista, että onhan flokilla ja sillä selvä väri- ja materiaaliero, mutta kuten sanottu, olen lopputulokseen ihan tyytyväinen. Seuraavalla kerralla sitten voisin kokeilla ihan oikeaa flokkaamista. Roottauksen suhteen pitäisi olla edelleen minimalistisempi, sillä vaikka yritin vähentää karvan määrää aiemmista roottausharjoituksistani, tuli lopputuloksesta varsin massiivinen pehko.

Valmis roottaus ja sivuflokki.

Hiusten jälkeen vuorossa olikin kasvojen puhdistaminen uudelleen, sillä ympäri päätä oli roottauksen yhteydessä tullut tummaa sotkua, joka mitä luultavimmin oli peräisin pohjamaalista.

Kasvojen maalaamiseen käytin osittain pienoismallimaalaamiseen ym. tarkoitettuja maaleja, mutta osittain myös vanhoja muotoilukouluaikaisia taidepuolen akryylimaaleja, jotka ovat kyllä toimineet ihan hyvin myös tässä tarkoituksessa. Aiemmin olin kokeillut kasvojen maalaamista vain täysin harjoitusmielessä jollekin vanhalle Steffille (sekä alkuperäinen tehdasnaama, että uudelleen maalattu versio, ovat todella kamalat!), joten hieman maalaaminen jännitti ja ehkä siksikin päädyin maalaamaan silmät alkuperäisten tehdasmaalien päälle. Oli ainakin helppo saada silmät oikeille paikoilleen symmetrisesti.

Valmis repaint.

Uuden silmänmuodon hakua tehdasmaalien päälle.

Mini me valmiina miittiin!

Kesä-look 2016.

Kissaa ulkoiluttamassa.

Tässä vielä viimeiseksi ennen - jälkeen -vertailukuvat:

Sisarusaseman vaikutus elämään

Elisabeth Schönbeck: Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä

Ruotsalaisen kasvatustieteilijän Elisabeth Schönbeckin teos Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä kertoo sisarusaseman merkityksestä henkilön persoonaan ja valintoihin elämässä. Olin jo etukäteen kuullut muutamista kirjassa esitetyistä näkemyksistä, ja koska ne kuulostivat sekä varsin kiinnostavilta, että paikkansapitäviltä, halusin tutustua aiheeseen lisää. Alkusanojen, johdannon ja tilastojen jälkeen Schönbeck käy kirjassaan läpi kutakuinkin kaikki mahdolliset tavanomaiset vaihtoehdot siitä millainen sisarusasema ihmisellä voi olla, ja pääpiirteittäin sen millaiset vaikutukset milläkin vaihtoehdolla on. Lopussa on vielä luvut parin- ja ammatinvalintaan liittyen, sekä tapausselostus Kennedyjen suvusta. Kyllä, juuri niistä Kennedyistä. Ja tietenkin puhutaan vanhemmuudesta ja sisarusrakkaudesta henkilön oman sisarusaseman näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa läpikäydyt vaihtoehdot:

• Ainoa lapsi ("baby- aikuinen lapsi" ja "aikuinen- ainoa lapsi")
• Kaksilapsiset perheet
• Valekaksoset (kun sisarusten välillä on ikäeroa 18 kk tai vähemmän, mutta valekaksosvaikutusta voi olla jopa kahden vuoden välein syntyneillä sisaruksilla)
• Kaksoset
• Kolmilapsiset perheet
• Suurperheen lapset

Itse olen kahden nuoremman siskon isosisko, siis esikoinen pelkästään tytöistä koostuvassa sisarusparvessa, jossa biologiset sisarukset ovat viettäneet koko lapsuutensa samassa perheessä. Olen minusta seuraavaa sisarusta yli viisi vuotta vanhempi, eli periaatteessa sujahdan ainakin osittain myös funktionaalisen ainoan lapsen osastolle, sillä olenhan saanut olla aika pitkään ainoa lapsi. Pikkusiskot sen sijaan ovat syntyneet aika tarkkaan kahden vuoden ikäerolla, jolloin he ovat osaltaan myös valekaksosia. Oli varsin mielenkiintoista pohtia sekä itsekseen, että siskojen kanssa sitä miten meidän elämäämme ovat sisarusasemat vaikuttaneet ja miten ne vaikuttavat monessa kohtaa edelleen. Samoin parisudetta, tai mitä vain suhdetta, on mielenkiintoista pohtia jatkossa myös sisarusvaikutuksen näkökulmasta. Ja erittäin hyödyllisenä tulevaisuuden kannalta koen sen, että luin aiheesta nyt kun itsellä on oma lapsi. Olisi hienoa edes jollain lailla osata välttää tiettyjä karikoita tässäkin asiassa, vaikka uskonkin Schönbeckin tavoin siihen, että vaikka vanhemmat tekisivät melkein mitä tahansa, tietyt asiat pysyvät "normaalissa perheessä" samanlaisina sisarusten välillä. Esikoinen on esikoinen ja kuopus on kuopus keskimmäis(t)en taiteillessa siinä välillä miten parhaiten taitaa.

Toki kirjassa pohditaan asioita ainoastaan sisarusaseman kannalta, eli tietenkin asioihin vaikuttaa moni muukin seikka, esimerkiksi oletko intro- vai ekstrovertti vai jotain siltä väliltä, kuten itse olen; temperamentti ja esimerkiksi henkilön mahdollinen erityisherkkyys, niin kuin meidän sisaruksilla. Kirja on silti erittäin mielenkiintoinen ja suositeltava kaikille, jotka ovat ainoita lapsia tai joilla on sisaruksia; joilla on vanhemmat tai lapsia tai molemmat. Siis kaikille!

PS: Viimeksi nauroimme nuorimman siskoni kanssa pihakirppiskierroksen jälkeen sitä miten jälleen kerran, kaiken tämän sisarussuhdepohtimisen päälle, toimimme taas tyypillisillä esikois- ja kuopustavoilla. Kuopus oli kiinnostunut myynnissä olleesta tuotteesta ja pyöritteli sitä pitkään käsissään pohtien mitä se mahtaa maksaa jne. Hän ei kuitenkaan kysynyt asiasta myyjältä, hänhän on kuopus, ei hänen tarvitse tehdä mitään. Esikoinen sen sijaan automaattisesti kysyi myyjältä tuotteesta tarvittavat tiedot, eikä mielessäkään käynyt, että olisi ensin edes kysynyt kuopukselta, että haluaisiko tämä asiasta kysyttävän puolestaan, saati sitten, että olisi odottanut kuopuksen itse kysyvän itseään kiinnostavasta tuotteesta tarvitsemansa tiedot. Näillä mennään. 

Rampa piika

Arne Nevanlinna: Heta

Heti alkuunsa on tunnustettava, että Nevanlinnan Heta on jälleen yksi esimerkkikirja siitä miten minut huijataan lukemaan jokin kirja lähinnä siksi, että sen kansikuva on hieno tai muuten kiinnostava. Ja jälleen kerran voin todeta, että ehkä voisin mieluummin käyttää jotain muuta valintaperustetta, sillä kansikuva oli mielestäni kaikista paras osa tästä romaanista...

Kirjan takakansi lupaili mahdollisesti mielenkiintoista tarinaa 1900-luvun alun herrasväen elämänmenosta poikkeuksellisen kyvyn omaavan piikatytön näkökulmasta tarkasteltuna, ja toki kun historia kiinnostaa, niin lainasin kirjan (kun tuo kansikuvakin nyt sattuu olemaan noin hieno). Päähenkilö Heta on rampa piikatyttö, joka huomaa osaavansa lukea ihmisten ajatuksia. Kuvittelin, että ajatustenluvusta olisi saanut enemmänkin irti, mutta jollain tavalla tämä romaani kaikkinensakin oli jokseenkin sekava ja tylsä. Liekö sitten kiinnostavampi esimerkiksi enemmän kirjailijan itsensä tapaisille lukijoille (vanhemmat herrashenkilöt)? Itse en ainakaan syttynyt sen enempää juonen etenemisen kuin kummallisen kirjoitustyylinkään suhteen. Lähempänä loppua tapahtui mielestäni juonen kannalta jotain kummallista, ja tietty pätkä kirjassa vaikutti jotenkin irralliselta osalta muuhun verrattuna.

Takakannen mukaan "romaani nauraa tekopyhyydelle, kritisoi luokkaeroja ja uskoo rajat rikkovan rakkauden voimaan". Suurelta osin kirjassa kuvataan aikuisten sisarusten ja heidän puolisoidensa jaaritteluja, ja toisiaan kohtaan tuntemaa ainaista kateutta ym. (tekopyhyys) ja toki kuvataan sekä säätyläisten, että palvelijoiden ym. elämää ja näiden eroja (luokkaerojen kritisointi). "Rajat rikkovan rakkauden voima" kuulostaa ehkä hivenen omituiselta ilmaisulta sille millainen romaanissa kuvattu rakkaussuhde on. Itselleni tulisi mieleen ehkä ennemminkin "hyväksikäyttö" tai muu vastaava, mutta ehkä sitten joku toinen jostain toisesta näkövinkkelistä tarkastellen pystyy uskomaan rajat rikkovan rakkauden voimaan tässä yhteydessä...

Toverit aatteelliset

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies kertoo nuoresta aatteellisesta suomalaispariskunnasta, joka lähtee paremman elämän toivossa, korkein odotuksin, Neuvostoliittoon 1920-luvun alussa. Puolue ja vallankumous tarvitsevat apua. Uusi kotikaupunki Petrograd antaa Iljalle ja Klaralle heti uusia ystäviä, suomalaisia tovereita, ja työtäkin löytyy. Alussa Klara sairastuu, mutta sairautensa keskellä hän ajattelee: "Päätin, että jos tervehtyisin, loisin oman elämäni tänne, oman työalani ja puutarhani ja maailman, jossa ei puhuttaisi rahasta eikä surusta vaan aina vain ilosta." Kirjan päähenkilöt tuskin ovat ensimmäiset tai viimeiset, jotka hyppäävät vaaleanpunaiset lasit silmillään loikan kohti uutta ja tuntematonta.

Tarinasta ja sen yksityiskohdista huomaa, että Kähkönen tuntee kuvaamansa aihepiirin hyvin. Ainakin riittävän hyvin kirjoittaakseen siitä uskottavan tuntuisen historiallisen romaanin. Pääasiassa henkilöt uskovat lujasti asiaansa, mutta aina silloin tällöin joissakin yksityiskohdissa he kritisoivat, tai vähintäänkin kyseenalaistavat, systeemissä olevia epäkohtia. "Ette te ymmärrä, kaupunkilaiset, teorianikkarit, ei teidän puhtoiset kätenne vereen tahriinnu, mutta sitä on sotamiehen työ, paskaa ja verta ja suolenpätkiä, tehtiinpä se minkä asian puolesta hyvänsä." Tarinassa ilmenee paljonkin erilaisia epäkohtia, mutta Kähkönen onnistuu kirjoittamaan kaikesta ilman kiihkoilua. Erilaiset kohtalot sekä pienet esimerkit ja huomiot rakentavat todentuntuista ajankuvaa sadan vuoden takaisesta Neuvostoliitosta. Toki kirjassa käsitellään myös Klaran ja Iljan parisuhteen kehitystä, sekä muitakin kirjan henkilöiden välisiä ihmissuhteita, joihin ympäröivän yhteiskunnan tapahtumat eivät voi olla osaltaan vaikuttamatta. Ja tietysti henkilöhahmot kehittyvät ihan omina itseinäänkin, kuka milläkin tavalla.

"Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä."

Olen tykännyt paljon Kähkösen Kuopio-sarjasta, eikä Graniittimies ihan siihen yltänyt, mutta toisaalta aihekin oli viimeksimainitussa jotenkin raskaampi, vaikka sota-aikaa Kuopio-sarjassakin eletään. Hyllyssä odottelee vielä Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja ja siihen(kin) kyllä kiinnostaisi pian tarttua, mutta katsotaan mihin kaikkeen, ja milloin, tässä taas repeää kiinnostuksineen. Niin paljon mielenkiintoisia kirjoja ja asioita, niin vähän aikaa... ;)

Perhesalaisuuksia

Anna Quindlen: Vuodet kuin kuiskaus

Anna Quindlenin Vuodet kuin kuiskaus on taas kerran niitä kirjoja, joista voisi sanoa, että kansikuva herätti kiinnostuksen lainata kirjan luettavaksi, eikä takakansikaan vielä paljastanut, että itse asiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvasta huolimatta kokolailla nykyaikaan, joskin yksi kirjan päähenkilöistä, 80-vuotias vanha rouva Lydia Blessing, muistelee paljon tapahtumia elämänsä eri vaiheilta ja erityisesti nuoruudestaan. Varsinaisesti tarina kertoo vanha rouva Blessingistä ja muutamasta muusta hänen ympärillään olevasta henkilöstä, kuten hänen huoltomiehestään Skipistä. Skip löytää eräänä aamuna rappusiltaan vastasyntyneen vauvan pahvilaatikossa, ja alkaa hoitaa tätä kuin omaansa. Vauvan löydettyään hän on ensin yhtä hämmentynyt ja epätietoinen kuin kuka tahansa uusi vanhempi, mutta alkaa vähitellen tuntea suurta rakkautta lasta kohtaan ja ottaa asiakseen perehtyä vauvanhoitoon niin hyvin kuin vain osaa ja pystyy. Alussa Skip hoitaa lasta muilta salaa, mutta melko pian asia paljastuu muillekin blessingsläisille ja lapsen läsnäolo alkaa vähitellen vaikuttaa yhä enemmän ihmisten keskinäisiin väleihin, ja lisäksi saa heidät käymään läpi omaa historiaansa.

"Skip tuli ajatelleeksi, että lapsilla oli taito saada ihmisistä esiin se, mitä he oikeasti olivat, vahvempana vain. Rouva Blessingistä Faith oli loihtinut esiin suoraselkäisyyden ja velvollisuudentunnon, Jennifer Fosterista lämmön, hänestä itsestään sellaisen kyvykkyyden, että hän pystyi jo ajattelemaan itsestään hyvääkin. Ja niistä ihmisistä, jotka olivat ihmisinä yhtä tyhjän kanssa, tuli lapsen rinnalla entistä tyhjänpäiväisempiä."

Romaani ei sinällään ollut mitenkään erityinen, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin, ja nopealukuinen. Kliseisesti jo takakannessa puhutaan "menneisyyden haamuista", jotka jotenkin ihmeen kautta "saapuvat sotkemaan Blessingissä orastaneen idyllin". Lisäksi jo ihan henkilöissäkin on jokseenkin kuluneita hahmoja, noin yleisesti ottaen, kuten vanha yksinasuva rouva, joka "pitää palvelusväkensä kurissa", ja jolla on etääntynyt suhde omaan tyttäreensä, sekä huonoista oloista tullut  huoltomies, jonka lukija voisi odottaa millä tahansa hetkellä repsahtavan, tai muuten epäonnistuvan tekemisissään, ja palaavan takaisin laittomuuksien ja muun "huonon elämän" tielle, mutta joka kuitenkin osoittaa aitoa rakkautta yllättäen elämäänsä saapuneelle pienelle ja avuttomalle vauvalle. Keskinkertaisuudestaan huolimatta romaanilla on koskettavat hienot hetkensä, ainakin tunteellisen äitilukijan kannalta, ja se, joka tämän kirjan lukee, tullee tunnistamaan kyseiset kohdat. Itse sattumoisin luin kyseiset kohdat oma nukkuva taaperoni sylissäni, joten se taisi vielä tuoda lisänsä rivien koskettavuuteen. En erityisesti lähtisi esimerkiksi varaamaan kirjaa kirjastosta, tai välttämättä hankkisi sitä omaan hyllyyn, mutta ihan mukavasti sen parissa muutama kesäpäivä(uniaika) vierähti riipputuolissa istuen.

Pikkukaupungin kadonnut tyttö

Markku Pääskynen: Sielut

"Kun kehittymättömällä ajatusasteella oleva ihminen näki unta itsestään ja muista ihmisistä, niin hän käsitti unennäkönsä todellisiksi kokemuksiksi ja siten hänen täytyi ajatella mahdolliseksi, että ihmisen s. saattoi vaeltaa pitkiä matkoja, käydä muiden luona vieraissa y.m., vaikka s:n asuma ruumis ei samaan aikaan liikahtanut paikoiltaan. Myöskin peili- ja varjokuvat, harhanäyt y.m. antoivat aihetta siihen käsitykseen, että ihminen on kaksoisolento, joka s:na rajoittamattomasti voi liikkua avaruudessa, mutta ruumiina on kiinnitetty määräpaikkoihin.

Tietosanakirja (1916)"

Uskaltauduin lukemaan Markku Pääskysen Sielut, vaikka alkuvuodesta katsotut poikkeuksellisen lukuisat (ruotsalaiset ja norjalaiset) dekkarit ovat vielä tuoreessa muistissa, ja jotka väistämättä tulevat mieleen pienen lapsen äidille, kun kirjan takakannessa lukee ensimmäisenä: "Kunpa tämä päättyisi hyvin. Maija oli kadonnut, on siis liian myöhäistä ennustaa, se oli jo tapahtunut." Sielut ei kuitenkaan ole dekkari, eikä takakannen tekstikään niin anna olettaa, mutta kuitenkin ajatus kadonneesta lapsesta on niin karmaiseva, että mietin pariin kertaan haluanko ottaa sen riskin, että kirjassa ei olekaan onnellista loppua.

Tarinassa kuvataan aivan tavallista kesäistä päivää pikkukaupungissa, jossa katoaa yhtäkkiä tyttö kuin tuhka tuuleen. Tytön vanhemmat, apuun rientävät isovanhemmat ja lähialueen asukkaat kuvataan etsimään tyttöä ja pohtimaan mitä on voinut tapahtua, missä ja miksi. Ajallisesti tarinassa ollaan luultavasti jossakin 80-luvulla. Se ei tule suoraan ilmi mistään, mutta jotenkin ainakin itselle kirjan tunnelma oli suoraan 80-luvulta. Pääskynen kuvaa mielestäni onnistuneesti ajan kulkua ja viipyilevää kesäpäivää. Aika etenee hitaasti ja huolestuneissa mielissä ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Päivän edetessä hätä vaihtuu itsesyytöksiin, turvaudutaan taikauskoon ja tehdään muutenkin poikkeuksellisia asioita.

Pääskysellä on erinomaisen mielenkiintoinen kirjoitustyyli, ja ilolla ja innostuksella otin vastaan myös useita hienoja huomioita ja pohdintoja, joita hän oli upottanut tarinan lomaan. Teksti on välillä melko korkealentoistakin, mutta kuitenkin helpostilähestyttävää. Kirjailija ikään kuin pohtii "mysteeriä" lukijan kanssa yhdessä kirjan hahmojen kautta, ja välttää hienosti asettumasta millään tavalla lukijan yläpuolelle antamaan tälle armollisesti vain vinkkejä kehittelemästään kuviosta. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista hahmoista on Taito-poika, oikea pieni filosofi ja analysoija: "Unet aina näyttää jotain mut ne ei kerro, niissä on vastauksia mutta niihin ei oo kysymyksiä."

Sielut oli mukavan erilainen ja mielenkiintoinen kirja omassa lukuhistoriassani. Teksti tuntui välillä olevan kirjailijan omaa ajatusten virtaa, ja jos sitä lähtisi pidemmälle analysoimaan voisi siitä tulla melko syvällistä pohdintaa, mutta toisaalta tarviiko sellaista edes tehdä? Mielestäni koko teos itsessään oli jo täynnä filosofista ja maailmankatsomuksellista pohdintaa höystettynä tarkoilla eri aisteja hyödyntävillä havainnoilla, joten ties vaikka se menisi pilalle, jos sitä alkaisi liikaa pohtimaan. Itse katoaminen ei lopulta ollut kirjassa se pääasia sittenkään, vaan se mitä ihmisille silloin tapahtuu ja mitä kukin silloin ajattelee ja tekee. Pääskysen isot ja pienet kiehtovat ajatukset tekivät kirjasta erityisen mielenkiintoisen lukukokemuksen.

"Kun sielu ihmisen kuollessa vapautuu, vainajan päälaki kuumenee koska sielu kohoaa sitä kautta kuin ilmapallo. Sielu olisi sininen, jos sen näkisi, ja jos sen punnitsisi, se painaisi puhtaana noin kaksikymmentä grammaa. Silti se leijuu, silti sieluja leijuu kaikkialla ja ne näkevät toisensa, elävät ja kuolleet, tämänpuoleisina me emme näe emmekä kuule niitä mutta tuonpuoleisina ne näkevät ja kuulevat meidät."

Walk along the lonely street of dreams

In the still of the night

I feel my heart beating heavy

Telling  me I gotta have more...

Mielenkiintoista huomata, miten monet asiat loksahtavat ihan eri tavalla paikoilleen nyt, kun erityisherkkyys (hsp) on yleisesti ottaen "löytynyt"  ja siitä on saanut itsekin koko ajan lisää tietoa ja on oppinut tarkastelemaan omaa elämäänsä ja menneitäkin tapahtumia hsp-linssin kautta. Ominaisuus todellakin vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että se värittää koko elämän ja sen tapahtumat erityisellä tavallaan, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Hsp-ominaisuutta kun ei voi kytkeä päältä pois, vaikka siitä taatusti olisi monesti suurta hyötyäkin.

Lainasin kirjaston dvd-hyllystä miehen kanssa katsottavaksi elokuussa 1990 Monsters of Rock -tapahtumassa Donington Parkissa taltioidun Whitesnaken keikan. Whitesnake on ehdottomasti yksi kirkkaimman kärjen bändejä ja biisivalikoimasta löytyy useampiakin tajunnanräjäyttäviä kappaleita kitaranvingutuksineen ja rumpuineen David Coverdalen äänestä puhumattakaan. Silti en oikeastaan kovinkaan usein kuuntele sitä, enkä mitään muutakaan huippumusiikkia. Tässä dvd:tä katsoessamme ajauduin hieman analysoimaan asiaa ja totesin, että musiikki ylipäänsä on niin iso mielialaan ja tunteisiin vaikuttava tekijä, että useammin  mieluummin valitsee olla kuuntelematta sitä, jottei ajaudu erilaisten hallitsemattomien tunteiden ja muistojen vietäväksi. En tiedä onko tämä sitten hyvä vai huono asia... koska olisihan se toisaalta hienoa joskus ihan vain nauttia hyvästä musiikista sellaisenaan ilman, että pahimmillaan ajautuu kokemaan jotain yleistä maailmantuskaa tai tuntee yhtäkkiä olevansa takaisin jossain tietyssä epämääräisessä hetkessä 20 vuoden takana...

Monet kappaleet, ja jopa kokonaiset bändit, ovat peräti "tuhoutuneet" jollain tavalla, koska niitä on tullut kuunneltua, tai kuultua, väärässä paikassa väärään aikaan. Onneksi kuitenkin 90- ja 2000-luvuilla musiikkia ei ollut vielä yhtä helposti saatavilla kuin nykyään on, joten silloin on tullut lähinnä kuunneltua sen ajan omaa musiikkia ja paras kasarimusiikki on varjeltunut noiden myöhempien aikojen jotenkin yleisesti ottaen ankeilta tunnelmilta (?). Lisäksi tietysti voi olla, että koska omaan lapsuuteeni ei onneksi liity mitään erityistä negatiivista tai peräti traumatisoivaa, edustaa kasarimusiikki myös jonkinlaista turvallista lapsuuden satamaa, kun kesät olivat vielä kesiä ja talvet talvia, eikä murheita ollut juuri sen suurempia kuin kylmä vessanpöntön rinkula pimeinä talviaamuina, kun oli pakko lähteä tarhaan. Tarhasta puheenollen, päädyn Miljoonasateen Marraskuusta, joka on hyvä kappale, aina tarhan takapihalle katsomaan, kun toiset lapset ovat iloisesti keinumassa (halusinko itse kuulua joukkoon vai olinko kuitenkin tyytyväinen ollessani vain tarkkailemassa sivusta?) ja Pave Maijasen Lähtisitkö johdattaa samaiseen tarhaan, mutta valoisiin sisätiloihin katselemaan kirkkaan vihreää kultaköynnöstä valkoista seinää vasten... 

No, joka tapauksessa Whitesnaken Doningtonin keikan aikana musiikkiasiaa pohtiessani ehdin poukkoilla niin lapsuuden Dingo-huumassa kuin nuoruuden leppoisissa kesäilloissa kotikaupungissani. Lapsuuden tunnusmusiikkini on ehdottomasti Dingon tuotanto kutakuinkin kokonaisuudessaan. Osaisin varmasti sanat monesta monesta kappaleesta edelleen, vaikka joku keskellä yötä herättäisi ja kysyisi. Myös lapsuuden huikeisiin "barbileikkeihin" liittyy olennaisesti sekä Dingon, että Bogartin musiikki (asianosainen leikkikaveri taatusti tietää ja muistaa mistä on kyse), ja näiden asioiden yhdistelmä vaikuttaa varmasti myös omaan nykyiseen nukkeharrastukseeni. Ainakin jonkunlaisen pohjatunnelman osalta.

Doningtonin keikan aikana jotkut tietynlaiset fiilistelymelodiat tms. saivat palaamaan tiettyyn ajanjaksoon nuoruudessa, kun varmaankin oli juuri saavuttanut tuon maagisen täysi-ikäisyyden, vaikka olihan sitä silloin kuitenkin vielä kovin nuori. Se kesä oli lämmin, kutkuttavan jännittävä ja enimmäkseen hauska, vaikka jälkikäteen onkin helppo sanoa, että erinäisiä ennusmerkkejä tuleviin vuosiin vaikuttavista vaikeuksista olikin jo nähtävissä. "No one understands the heartache, no one feels the pain, 'cos no one ever sees the tears, when you're crying in the rain, when you're crying in the rain..." Pariinkin otteeseen mainitsin ääneen tässä kotisohvalla tv:n takaa pilkottavaa tummenevaa taivasta vilkuillessani Linda Lampeniuksen, tosin liittyen hänen silloiseen nimikkosiideriinsä, mutta mielikuviini liittyy vahvasti myös Lindan popalbumi Linda Lampenius. Ja vain pienillä melodioiden vivahde-eroilla sain jälleen siitä tuntemuksesta kiinni, kun pitkän kuuman festaripäivän jälkeen ilta on alkanut hämärtyä ja koko juhliva festarikansa heiluu yhtenä humuavana merenä viimeisten haikeiden kappaleiden soidessa ennen kuin tulevat illan päättävät menobiisit. Miltä illan viileys tuntui, miltä tyyni merenpinta näytti ja minkä värisiä taivas ja ilma tismalleen olivat ja miltä kehossa tuntui...

Tuoreimmasta päästä, ja ihan suoraan Whitesnaken kokonaisiin kappaleisiin, eikä pelkästään melodianpätkiin, liittyvät muistot ovat parin vuoden takaa häistämme, joissa soitettiin sekä taustamusiikkina, että illan "bilemusiikkina" meidän valitsemiamme kappaleita. Mm. Is This Love ja The Deeper The Love palauttavat välittömästi Ulvilan Nuorisoseurantalon saliin viimeisiin juhlavalmisteluihin ja juhlapäivän iltaan, kun väki on jo vähentynyt, mutta juhlat vielä jatkuvat ja tunnelma on todellakin ainutlaatuisen hieno. Lisäksi keikkataltioinnin katselu ja kuuntelu saivat kokemaan jotain suurempaa yhteenkuuluvuudentunnetta (ehkäpä juuri sitä mitä erityisherkät ilmeisesti usein etsivätkin, sitä kuitenkaan kovin helposti löytämättä) bändin ja sen kaikkien fanien kanssa, vaikka itse keikasta on kohta jo 26 vuotta aikaa. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, bändin jäsenten autenttinen kasarityyli huikeine hiuspöheikköineen ja kadehdittavine niittitakkeineen nosti pintaan kunnon nostalgiafiiliksen: ah, mahtava 80-luku! Tai sitten aika vain kultaa muistot, mutta mitä siitä, joutavathan ne kultaantumaan.

Musiikki voi parhaimmillaan antaa energiaa ja pirskahtelevaa iloa, mutta pahimmillaan se vaikuttaa niin isosti huonoon suuntaan, että on tosiaan parempi olla ilman. Eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä sen asian kanssa, onko musiikki itsessään hyvää vai huonoa. Eikä sanoituksillakaan ole kovinkaan suurta merkitystä, enemmän itse melodiat luovat erilaiset tunnelmat. Mutta kuten sanottu, paraskin musiikki, mihin ei liity yhtäkään negatiivissävytteistä muistoa, saattaa olla jollain tavalla liian raskasta kuunneltavaa, jos ei ole oikeassa mielentilassa ja jaksamisentasolla. Vaikka itse kappale ei olisi mitenkään haikeakaan, saattaa se saada aikaan esimerkiksi niin suurta kaipuuta johonkin mitä ei luultavasti voi edes saavuttaa, ainakaan enää, että sitä ei vain halua minä tahansa hetkenä tuntea. Onneksi useimmiten myös hiljaisuus valittavissa oleva vaihtoehto ja toisaalta tarvittaessa voi keksiä jotain neutraalia taustamusiikkia, joka ei johdata mihinkään, vaan soljuu vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

My heart is beating faster, babe
It's beating like a big bass drum
You know you got me speeding, child
Faster than a bullet from a gun

Perheenäidin kuolemanrajakokemus

Betty J. Eadie: Valon syleilyssä

Amerikkalaisen perheenäidin Betty J. Eadien omakohtaisesta kuolemanrajakokemuksesta kertova kirja Valon syleilyssä taitaa olla ensimmäinen lukemani tämän aihepiirin kirja, joka käsittelee vain yhden henkilön kokemaa kuolemanrajakokemusta koko kirjan ajan. Aiemmin olen lukenut kirjoja, joihin on haastateltu useita eri henkilöitä kertomaan kokemuksistaan, joten Valon syleilyssä oli niihin verrattuna huomattavan seikkaperäisesti kirjoitettu. Kirja on kirjoitettu vasta parikymmentä vuotta sen jälkeen kun Eadie kuoli hetkellisesti, kun hänelle oli tehty osittainen kohdunpoistoleikkaus 70-luvun alkupuolella.

Alunperin ajattelin kirjan olevan hiukan toisenlainen, sisältävän enemmän kerrontaa esimerkiksi perinteisestä "valoa tunnelinpäässä" -kokemuksesta tai siitä kuinka hän on kohdannut omia edesmenneitä läheisiään tai kirkkaita valo-olentoja tai sitten vaihtoehtoisesti yksityiskohtaista tietoa leikkauksen kulusta, jota henkilö itse kokee seuranneensa katonrajasta, vaikka kyllähän takakannen mukaan kirjassa kerrotaan kuinka "hänen luokseen tuli lempeitä oppaita, joiden rakastavassa seurassa hän matkasi paratiisillisen kauniiden maisemien halki ja oppi tuntemaan koko maailmankaikkeuden ja ihmiselämän arvoituksen". Eadie alustaa tarinaansa kertomalla lapsuudenoloistaan, perheestään ja muutamista elämänkokemuksistaan ja varsinainen kuolemankokemuksesta kertova osuus muistutti enimmältä osin esim. ns. kanavoinnin kautta kirjoitettuja henkisiä aiheita käsitteleviä kirjoja. Ikään kuin Eadielle olisi hänen kirjoittamansa mukaan annettu pikakurssi henkimaailmasta, sieluista, Jeesuksesta, oppaista jne., jotta hän voisi palattuaan takaisin ruumiiseensa kertoa kokemuksestaan muillekin ja muuttaa omia käsityksiään jne.

Itseäni jollain tavalla taas kerran häiritsi tekstissä jonkinlainen "amerikkalaisuus". Myös kirjailijan katolinen kasvatus paistaa mielestäni monessa kohtaa läpi ja vaikuttaa hänen asenteisiinsa ja ajatuksiinsa, jotka tietyiltä osin tuntuivat itsestä melko kummallisilta. Siinä mielessä pitää sanoa, että tämäkin kirja on joka tapauksessa, olivatpa kuvaillut tapahtumat sitten tosia tai eivät, kuitenkin ihmisen kirjoittama ja asiat hänen sihtinsä läpi suodatettuja. Kirjailijan intiaanitaustasta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. Kirjan loppuosassa kerrotaan mitä Eadielle tapahtui kuolemanrajakokemuksen jälkeisinä vuosina, kun hän käsittelee kokemaansa sekä siitä miten se häneen ja hänen elämäänsä ja läheisiinsä vaikutti. Aivan erityisen koskettavasti hän kuvaa erinäisiä tapahtumia nuorimpaan lapseensa liittyen. "Olen nähnyt rakkauden tuomat ihmeelliset, suurenmoiset palkinnot. Minun kuolemankokemukseni ovat tärkeitä vain siinä määrin kuin ne auttavat meitä rakastamaan toisiamme."

Erityisherkkyys, tämä kirous ja siunaus

Anja Snellman: Antautuminen 

- ja muuta pohdintaa erityisherkkyydestä

Yhtäkkiä yllättäin kohdalleni osui tilaisuus lukea pikaisesti, viikon laina-ajalla, etsimäni Anja Snellmanin Antautuminen, joka käsittelee viime aikoina paljon puhuttua hsp-, eli erityisherkkyysaihetta omaelämäkerrallisesti. Romaanimuotoon kirjoittettu kirja oli hyvää vastapainoa Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjalle, joka lojuu edelleen pöydänkulmalla keskeneräisenä. Vaikka sekin on tietokirjaksi varsin helppolukuinen, on se kuitenkin tietokirja ja sinällään raskaampi, tai ainakin erilainen lukea, kuin romaanimuodossa oleva kirja.

Ymmärtämättömyyttä erityisherkkää lasta kohtaan

Itsekin kun olen erityisherkkä, en voinut välttää vertailemasta Snellmanin lapsuuden kokemuksia omiini samalla miettimällä millainen lapsuus mahdollisesti nykyisillä erityisherkillä lapsilla on aiempiin sukupolviin verrattuna. Itse olen päässyt siinä mielessä helpommalla kuin Snellman, että minuun ei ole kohdistunut kiusaamista, vaikka en mitenkään erityisemmin muista viihtyneeni esimerkiksi päiväkodissa. Snellmanille  sen sijaan monen pieleen menneen asian johdosta koulunkäynnistä muodostui jokapäiväinen painajainen. "Joka ikisenä kouluaamuna kello seitsemän vatsa on kipeä, (...) lasken minuutteja lähtöön. Minä olen nukkunut katkonaisesti, (...). Minä olen maailmassa yksin." 

Herkkä lapsi on ollut muille lapsille helppo kohde napata silmätikuksi, eikä sitä ymmärtämystä ole aikuisiltakaan riittänyt. Vieraiden ihmisten tullessa lähes iholle asti ihailemaan suuria silmiä, ei lapsi olisi saanut pelästyä. Aikuisten tuntuu olevan usein vaikea sietää sitä, että lapsi, vieras tai tutumpi, torjuu heidät, joten Snellman sai kuulla vähätteleviä lausahduksia kuten: "Mikäs sille nyt tuli?" tai "Eihän sitä nyt tuolla lailla kannattaisi." Lapsi aistii, ettei häntä hyväksytä sellaisena kuin hän on, ja luulee, että hänessä olisi jotain vikaa.  Snellman joutui oppimaan monessa kohtaa, että on parempi sietää omaa hankalaa oloaan tai peittää tunteensa kuin näyttää ne. Neuvolassa määriteltiin hänellä olevan ihmispelko ja tämä, sekä myöhemmin tulevat muut ulkoapäin annetut määritelmät alkoivat määritellä hänen elämäänsä yhä enemmän ja tehdä eroa hänen ja "muiden" välille. "Se sana (ihmispelko) on äidin katseessa kun minä olen piiloutuneena hänen kotitakkinsa helmoihin aina silloin kun joku tulee samaan hissiin... (...) Se sana kuuluu kuiskausten kuorona korvissani..."

Ristiriitoja suhteessa muihin

Snellmanin kirjoittaa olleensa kyvytön tekemään lapsena aloitteita kavereiden suhteen, hän ei vain osannut. Eikä se helppoa ole ollut aikuisenakaan. Lopulta hän, kuten ilmeisesti on yleisempääkin erityisherkkien keskuudessa, totesi tulevansa paremmin toimeen eläinten kuin toisten ihmisten kanssa ja keskittyi pelastamaan kissoja. "(...) niiden kanssa tulin paremmin toimeen kuin yhdenkään ihmisen kanssa (...)." Eläinten seurassa ei tarvitse tuntea ulkopuolisuuden tunnetta, mikä on varsin yleinen tunne erityisherkillä suhteessa muihin ihmisiin. Eläimet herättävät usein muutenkin vahvoja tunteita empaattisissa erityisherkissä. Toisaalta vaikka ihminen olisikin erityisherkkä, haluaa hänkin silti ystäviä ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Erityisherkkä vain väsyy helpommin ihmisten seurasta ja tarvii vastapainoksi jotain rauhoittavaa. "Ihmisten seura kiihdyttää ja vilkastuttaa, minusta tulee puhelias ja elehtivä, inspiroidun ja ehdottelen ja lupaan kaikenlaista, painan kaasua ja jarrua yhtä aikaa."

Nuorena aikuisena Snellman ajautui hippiliikkeeseen. Erityisherkkyyden näkökulmasta se kuulostaa hyvinkin loogiselta siirrolta, sillä "ne näyttivät lempeiltä ja miedoilta ja rauhallisilta, niillä ei ollut kiire mihinkään, ne eivät vertailleet toisiaan, ne eivät kilpailleet" ja vielä "niiden elämä oli ihmeellisellä tavalla syvällistä ja heleää, (...), ne eivät riidelleet, ne uneksivat puunrunkoihin nojaillen eikä kukaan pakottanut niitä olemaan toisenlaisia. Niille ei sanottu: sinä ajattelet liikaa." Siinähän sitä jo onkin. Monta erittäin osuvaa kohtaa kuvailemaan mitä melko tyypillinen erityisherkkä luultavasti ajattelee. Tyypillistä kun on, että riidat aiheuttavat kestämätöntä ylivirittyneisyyttä, kilpailu ja vertailu ahdistavat ja usein erityisherkkä saa myös kuulla "ajattelevansa liikaa". Onhan se varmasti niinkin, mutta välillä ainakin itsestäni myös tuntuu, että pitäisikö aika monen muun ajatella edes joskus ja mieluiten vieläpä omaa napaansa pidemmälle...

Herkkä haaveilija ja tarkkaavainen havainnoitsija

Monet erityisherkät kaipaavat rutiineita, mutta toisaalta sekin on mahdollista, kuten Snellmanin kohdalla on, että erityisherkkä on myös herkkä pitkästymään, mikä aiheuttaa levottomuutta ja pahimmillaan hän päätyy silloin jopa keksimään ylimääräisiä murheita, jotta tuntisi elävänsä. Snellman kertoo joka päivä tarvitsevansa huippuhetken, vaikka sitten pienenkin. Toisaalta järjestys, harmonia, suunnitelmat ja varasuunnitelmat helpottavat hsp:n omaa elämää. Erityisherkkyyden piirteisiin kuuluu myös mm. tarkkasilmäisyys; intohimoisuus; hyvä mielikuvitus; kenties kaiho- ja surumielisyys, raastava kaipuu jonnekin, mitä ei osaa itsekään sanoittaa; luovuus; erilaiset, ehkä lapsena muihin samanikäisiin verrattuna hieman erikoiset mielenkiinnonkohteet, kuten egyptologia tai avaruus, jotka muuten kiinnostivat itseänikin jossain kohtaa aivan erityisesti. Myös haaveilu on itsellekin tuttu sana jo lapsuudesta, joskaan ei onneksi yhtä negatiivissävyisesti kuin Snellmanille. "Taasko se jäi sinne haaveilemaan?" tai "Onpa eri... pakkaus tuo teidän tyttö.", sanottiin hänelle. Äiti käytti sanoja kuten "kiltti", "vähäeleinen" ja "helppo" kuvaamaan Snellmania. "Ei tee numeroa itsestään." Haaveilu (lue: "turhanpäiväinen haihattelu"?) ei toden totta tunnu olevan korkeassa huudossa tässä kovapintaisten ekstroverttien ja suorittavien beigetätien maassa. Haaveilu sanana ei tosin välttämättä ole ollenkaan omiaan kuvaamaan sitä kaikkea mitä hsp:n päässä tapahtuu tarkkaavaisesta ympäristön havainnoinnista erilaisten tunnetilojen läpikäymiseen. "Ruostuneita rautanauloja roskiksen kannen päällä, ratapihan nokituoksu, asvalttiin litistyneen purukumin jäniksenmuoto." Lisäksi hsp havainnoi tarkasti mm. muiden ihmisten mielialoja ja tekemisiä.

Ylivirittyminen

Lapsena Snellman purki yliviritystä pakenemalla legopalikoista rakentamalleen saarelle ja myöhemminkin erilaisilla kehittämillään tavoilla. Toivottavasti nykyvanhemmat ja muut lapsen lähellä vaikuttavat aikuiset olisivat mahdollisimman useassa tapauksessa sen verran valistuneita, että sen lisäksi, että lapsen erityisherkkyys tunnistettaisiin ja hyväksyttäisiin, häntä voitaisiin auttaa selviämään arjen haasteista ja löytämään itselle sopivia keinoja purkaa erilaisista tilanteista kertynyttä ylivirittyneisyyttä. Parannettavaa entisaikojen meininkiin verrattuna ainakin riittää! Jos lapsen erityisherkkyyteen suhtaudutaan hyväksyvästi, oppinee myös lapsi itse, että se on vain ominaisuus muiden joukossa, ja parhaassa tapauksessa hän hyvällä itsetunnolla varustettuna pystyy valjastamaan kaikki hienot hsp-piirteensä omaksi hyödykseen ennemmin kuin koittaisi kaikin voimin niitä peittää. Meidän pienten erityisherkkien lasten vanhempien pitää uskaltaa nyt olla viisaampia ja ymmärtäväisempiä tämän ominaisuuden suhteen kuin meitä edeltäneet sukupolvet olivat. Meidän ei tarvitse tehdä niin kuin "aina on tehty", sillä erityisherkkyys ei sillä ihmisestä lähde, että sen olemassaoloa ei hyväksytä, koska se ei lähde erityisherkästä ihmisestä millään. Mutta uskon, että ominaisuuden voi kääntää vahvuudekseen ja meidän vanhempien tehtävä on tukea lapsiamme siinä.

Erityisherkkä "omituisuuksineen" mitä ilmeisimminkin vaikuttaa helposti muiden ihmisten silmissä jopa hienostelevalta diivalta, joka kerjää huomiota vaatimuksillaan. Snellmanin eräs pilkkanimi oli "herneprinsessa". Lopulta kaikkien ristiriitaisuuksien ja kokemusten perusteella Snellman jättäytyi pois mm. penkkareista, niin kuin teki muuten myös pikkusiskoni. Itse sen sijaan en osallistunut abiristeilylle enkä ole, työpaikkakohtaisesti, halunnut välttämättä osallistua "hassunhauskoihin" tyky- tms. päiviin. Toisaalta etenkään introvertti, tai vielä erityisherkkä introvertti, harvemmin haluaa osallistua juuri mihinkään tapahtumiin, joten hän taitavana oppii luikertelemaan tilanteista eroon. Snellmanin sanoin: "Minä opin luikertelemaan tilanteista keksimällä notkeita lauseita. Pujahteluvirkkeitä, joiden ainoa tarkoitus oli päästä nopeasti eroon kyselyistä, uteluista, epäilyistä, tehtävistä joihin pyydettiin." Valitettavasti myös peruminen vaikuttaa olevan yleistä erityisherkillä - Snellman on jälleen tästäkin piirteestä yksi elävä esimerkki. Perumistaipumus johtunee paljolti taas siitä ristiriidasta, että haluaisi osallistua ja kuulua joukkoon, mutta sitten tilanteen tullen, tuntuukin mahdottomalta osallistua, ja tuntee ylivirittyneensä jo ennen varsinaista ylivirittymisen aiheuttavaa tapahtumaa. Ylipäänsä tasapainon löytäminen vetäytymisen ja osallistumisen välillä aiheuttanee muillakin erityisherkillä kuin Snellmanilla ankaraa pohdintaa ja ritiriitaisuutta. "Halusin olla osa laumaa, ja sitten taas en. Sama toistui kotona, ystävien kanssa, työtehtävissä, kaikkialla." Niin tuttua!

Syvällisyys ja kova kuori

Erityisherkkänä ihmisenä Snellman olisi halunnut keskustella ja hsp-näkökulmasta keskustelu on parhaimmillaan hyvinkin syvällistä ja pohdiskelevaa. Erityisherkille tyypilliseen tapaan Snellman oli kuitenkin hukassa, kun olisi pitänyt keskustella muiden kanssa: "Minä en lakannut ihmettelemästä, miten paljon ja miten pitkään voi puhua kaikenlaisesta joutavasta, ohimenevästä, tarpeettomasta, merkityksettömästä." Taitaa olla yleisempääkin erityisherkille, että kun hsp osallistuu keskusteluun, laskeutuu hetken hämmentynyt hiljaisuus, kunnes muut taas ehkä palaavat keskustelemaan aiheesta omaan tapaansa. Itsekin olen tätä kokenut monta kertaa, kun olen suuni avannut erityisesti vieraampien ihmisten seurassa. Tunne ei ollenkaan helpota joukkoonkuulumisen tunnetta. Sitä ristiriitaista tunnetta, kun haluaisi kuulua joukkoon, muttei toisaalta kuitenkaan haluaisi, koska ei kuitenkaan tunne, että olisi muiden kanssa mitään yhteistä. Snellmanilla lisänsä asiaan toi varmasti vanhat koulukiusauskokemukset ja vaikeus luottaa ihmisiin. "Minä en koskaan näytä miltä oikeasti tuntuu." Kovan kuoren kasvattanut hsp lienee tunteidensa peittämisessä varsin hyvä, vaikka pinnan alla kuohuisikin. Alkoholia käyttäessään Snellman muuttui päällekäyvemmäksi. Yliviritys purkautuu ulos ja hän aiheuttaa hämmennystä ja ärsyyntymistä, jopa raivostumista toisissa avautuessaan tarkkanäköisesti asioista ja "lennättäessään paskaa" viimein kun siihen on tilaisuus ja alkoholin antamaa rohkeutta.

Ensimmäisen romaaninsa julkaisun ja menestymisen myötä Snellman toivoi löytävänsä hengenheimolaisia kirjallisuuspiireistä, mutta yhtä lailla siinäkin porukassa ilmeni pinnallisuutta, lokerointia jne. Oman lisänsä toivat tietysti vielä julkisuus, toimittajat ja erilaiset tapahtumat. Elämä, johon osallistuminen aiheutti ylivirittymistä ja väsymystä. Hän käytti julkisuusroolia, ja taiteilijuutta, myös kuorena ja oli ikään kuin "luvallisella tavalla hullu, omalaatuinen, äkkiväärä". Rakennettu, tai rakentunut, suojakuori on omiaan lisäämään käsitystä, että erityisherkkä tosiaan olisi erityisen hankala ihminen ja Snellman kirjoittaa, että häntäkin alettiin jopa pelätä. Toisaalta pelko toi uutta välimatkaa hänen ja muiden välille, jonka olisi parhaimmillaan voinut kokea arvostuksena, jollei hän samaan aikaan olisi joutunut kohtaamaan vähättelyä saavutuksiaan ja itseäänkin kohtaan edelleen.

Suhteet lähimmäisiin

Snellmanin parisuhteita käydään kirjassa myös läpi. Hänellä on ollut suhde turvalliseen ymmärtäväiseen mieheen, joka joutui välillä koville Snellmanin halutessa keskustella syvällisiä. Lisäksi hän on kokenut suhteen luetun perusteella jokseenkin narsistisen henkilön kanssa, mutta niin olen kuullut sanottavan, että erityisherkkä henkilö voi helposti ajautua suhteeseen narsistin kanssa, ja ylipäänsä, että ääripäät vetävät toisiaan puoleensa. Rakastuminen vanhemmalla iällä, siinä kohtaa kun on lapset jo hankittu ja elämä niin sanotusti mallillaan, sekoitti koko pakan. Kaikki perhe-elämän ja vanhemmuuden tunteet purkautuvat, syyllisyydentunne pysyy seuralaisena pitkään ja Snellmanilla näyttää olleen ongelmia asettaa omia rajojaan, sekä aiemmin perhe-elämässä, että sittemmin ns. "tyrittyään" rakastumalla ulkopuoliseen henkilöön. Perhe-elämä voi olla erityisherkälle verrattain raskasta. Samalla kun äärimmäiset rakkauden tuntemukset jylläävät päässä, hsp-vanhempi ylivirittyy ja väsyy esimerkiksi lasten aiheuttamiin ääniin ja lähes jatkuvaan läsnäolopakkotunteeseen ja liialliseen perhe-elämän suorittamiseen. Snellman mm. imi itseensä lastensakin negatiiviset tunteet ja stressasi tasapainoillessaan ylireagoimisen sekä sen karhunpalveluksen välillä, mikä siitä seuraa kun suojelee lapsiaan liikaa elämältä.

Ympäristön merkitys

Jossain vaiheessa Snellman kokeili myös ympäristön vaikutusta omaan oloon muuttamalla kaupungin vilinästä maalle. Maaseudun rauhassa erakoitumisen, ja siitä nauttimisen, myötä kuitenkin välimatka itsen ja muiden välillä kasvoi entisestään, kun ei enää ollut sitäkään vähää yhteisiä puheenaiheita. Itsekin olen pienen ajan sisällä tehnyt pitkän kaupunginmelussa asumisen jälkeen ympäristönvaihdoksen, joskaan en niin syrjään kuin Snellman kirjoittaa tehneensä, mutta vaikutukset ovat selvääkin selvemmät. Ylivirittyneisyyttä tulee yksittäisistä pienistä asioista jos on tullakseen, mutta jatkuva melusta ja ihmispaljoudesta johtuva stressi on tiessään ja tilalla pienen pihanhoidon ilot ja linnunlaulu. Tosin kääntöpuolena voi todellakin seurata se, että välit viilenevät joidenkin ihmisten kanssa, kun erityisherkkä yhtäkkiä viihtyykin yhä enemmän omassa rauhassaan. Ainakin Snellman sai kuulla kuittailuja ja patistelua osallistua jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin muutettuaan kauemmas. "Luuletko tehneesi persoonallasi mediassa niin suuren vaikutuksen, että sinusta puhutaan vaikka olisit siellä huppeluksissa lopun ikäsi? Ehkä sinun olisi hyvä Ehkä sinun pitäisi Ehkä olisi parasta että sinä". Tottahan sekin varmasti on, että ainakin osa erityisherkistä vetäytyy liikaa maailmasta ja muista, mutta tuskin se patistelemalla ja kuittailemalla korjaantuu. Ja joka tapauksessa pitää ottaa huomioon myös ihmisen persoonallisuustyyppi. Sillä on kuitenkin suuri merkitys onko ekstro- vai introvertti vai jotain siltä väliltä.

Lopuksi

Kiitos Elaine, että toit erityishekkyystutkimusten tulokset kansantajuisesti ihmisille tiedoksi. Me erityisherkät saimme selityksen niin monille asioille, jotka ovat aiheuttaneet meille päänvaivaa ja saaneet meidät tuntemaan itsemme ulkopuolisiksi tai jopa niiksi hankaliksi ihmisiksi. Emme olekaan yksin kummallisuuksinemme, vaan meitä on koko joukko! Kiitos Anja, että annoit meille esimerkin luettavaksi siitä millaista voi olla olla erityisherkkä. Kiitos niistä monista pienistä ja suuremmista esimerkeistä, joita olisi mahdoton kaikkia tässä luetella ilman, että tästä tulisi jo kokonaisen kirjan verran tekstiä. Toivottavasti sekä Aronin, että Snellmanin hsp-kirja päätyy mahdollisimman monen lastenhoitajan ja opettajan ja jopa työnantajan luettavaksi, sekä tietysti kaikkien niiden erityisherkkien, jotka eivät vielä tiedä olevansa erityisherkkiä, vaan luulevat edelleen olevansa vain verrattain omituisia tai jopa "viallisia". Ja kaikkien niidenkin, jotka jo tietävät olevansa erityisherkkiä, sillä Aronin kirjasta löytyvät tieteelliset faktat ja Snellmanilta rohkea elämäntarina jota lukiessa ymmärtää yhä uusia erityisherkkyyden ilmenemismuotoja kaikkien lukuisten "esimerkkiomituisuuksien" joukosta.


"Pitäkää minusta kun olen niin intensiivinen. Kun olen niin yltiöempaattinen. Kun keksin kaikenlaista kivaa. Kun olen vaihtelunhaluinen ja mietin teille aina iloisia yllätyksiä. Kun olen niin tarkkanäköinen. Kun osaan iloita pienistä asioista. Kun itken vuolaasta ilosta kun autonrengas ei osu kastematoon."

Victorian ajan siirtolaisina Uudessa-Seelannissa

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Tämän kirjan valitsin luettavaksi puhtaasti kansikuvan perusteella. Campionin ihastuttava Pianohan tästä tietysti ensimmäisenä tuli mieleen, mutta ei näissä kahdessa teoksessa juuri ajankohtaa ja paikkaa enempää yhteistä taida olla. Valkoisen pilven maa on kevyempi ja paljon enemmän "naistenkirjatyyppinen" verrattuna Pianon (elokuvaversion, kirja on vieläkin lukematta) kiehtovaan ja koukuttavaan tunnelmaan. Tyylillisesti romaanissa on mielestäni samaa vaikkapa Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) tai Kaari Utrion romaaneiden kanssa, joista kolmesta vaihtoehdosta kuitenkin suosittelisin Utrion romaaneita romantiikannälkäisille. Niin tässä Larkin teoksessa, kuin lukemissani Hirvisaarissakin romantiikan osalta tuntuu jotain jäävän puuttumaan tai hieman kesken. Ikään kuin kirjailija ajattelisi esimerkiksi, että kirjoittamalla romanttisen osuuden "täydeksi", hän ehkä antaisi muille mahdollisuuden vähätellä kirjallista osaamistaan ja niputtaa kirjan reilusti "naistenkirjallisuudeksi", vaikka sitähän nämä kai käytännössä enimmäkseen ovat, kaikella arvostuksella.

Valkoisen pilven maa kertoo kahdesta erilaisista lähtökohdista Uuteen-Seelantiin matkaavasta englantilaisesta naisesta 1850-luvun alkupuolelta 1870-luvun loppupuolelle. Naiset matkaavat vaimoiksi miehille, joita he eivät etukäteen tunne ja tutustuvat toisiinsa pitkällä laivamatkalla. Perillä Uudessa-Seelannissa he onnistuvat pitämään yhteyttä toisiinsa ja olemaan toistensa tukena, kun odotukset uuden elämän suhteen eivät täytykään siten kuin he ovat etukäteen kuvitelleet. Elämä on uudessa maassa raskasta ja kulttuuri toinen, vaikka lähimmästä pikkukaupungista Christchurchista onkin koitettu rakentaa perienglantilaista kaupunkia ja alueella elää muitakin siirtolaisia.

Tarina alkaa lupaavasti ja jatkuukin vielä hyvän matkaa varsin kiinnostavasti, mutta jossain vaiheessa koin lukemisen melko puuduttavaksi. Juuri tätä puuduttavuutta olisi voinut mielestäni korjata esimerkiksi lisäämällä reilusti romantiikkaa tapahtumiin, kun nyt jatkuvien viivästysten ja hankaluuksien vuoksi tarinan uskottavuus pääsi osittain kärsimään. Tuntui, että erilaisia ongelmia ja viivästyksiä oli tiettyihin juonenkäänteisiin liittyen ylenmäärin, kun hieman vähempikin olisi varmasti riittänyt. Lisäksi, vaikka pääasiassa näin ei ollutkaan, välillä pitkän viivyttelyn jälkeen tapahtumat vain selostetaan nopeasti alta pois, tai niissä pompitaan isoja harppauksia eteenpäin. Etenkin romaanin lopun suhteen tuli mieleen, että kirjailijalla olisi tullut paksun kirjansa (miltei 900 sivua) suhteen jonkinlainen turnausväsymys, minkä takia hän on vain nopeasti selittänyt erinäisiä asioita pois päiväjärjestyksestä. Toki kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joten kenties seuraavat osat keskittyvät näihin nyt nopeasti ohitettuihin asioihin paremmin.

Ainakin asiaan sen enempää vihkiytymätön lukija ostaa mukisematta Larkin kuvailut siirtolaisuudesta Uudessa-Seelannissa, lampaanjalostuksesta, kultakuumeesta ja erityisesti maorien kulttuurista ja tavoista. Mitkään näistä eivät nouse erityisesti oppikirjamaisesti tarkasteltaviksi, vaan tulevat esille luontevasti yleisesti ottaen juoneen ja tarinankulkuun liittyen. Kaikenkaikkiaan Valkoisen pilven maa on varsin mukiinmenevä ja helppolukuinen historiallinen romaani ja aion varmasti lukea trilogian seuraavatkin osat, jos ne kirjastossa vastaan tulevat. Omaan hyllyyni asti en näitä kirjoja kuitenkaan kaipaa pölyttymään.

Parisuhdeneuvoja jenkiksi

John Gray: Mars ja Venus ikuisesti yhdessä

"Jos emme tunne itseämme rakastetuiksi, muutumme oman ihastuttavan ja rakastavan itsemme vastakohdiksi."

Olen jo muutamia vuosia sitten tutustunut John Grayn Mars ja Venus -tuotantoon pintapuolisesti selailemalla Mars ja Venus törmäyskurssilla -kirjaa. Vaikka en lukenutkaan sitä kokonaan, jäi siitä mieleen yksi ainakin omalla kohdallani varsin paikkansapitäväksi osoittautunut toteamus miesten ja naisten eroavuuksista, joita Gray selittää biologian kautta sekä kulttuurin ja perinteisten miesten ja naisten roolien kautta. Nykyajan vaatimukset poikkeavat kuitenkin monelta osin perinteisistä miesten ja naisten rooleista, kun vertaa siihen millaisia ne vielä jonkin aikaa sitten olivat. Tosin amerikkalaiset sukupuoliroolit taitavat tänäkin päivänä poiketa jonkun verran meikäläisistä kohtuullisen tasa-arvoisista rooleista. Miesten ja naisten aivojen eroavuudet tuskin kuitenkaan ovat muuttuneet samassa tahdissa yhteiskunnan muutosten mukana, jos koskaan sitä tulevat tekemäänkään. Tässä kaiken, sinällään ihan tarpeellisenkin, tasa-arvokeskustelun lomassa voisi olla joskus hyvä ajatella sitäkin, että yleisesti ottaen miesten ja naisten erilaisuus voi olla (ja omasta mielestäni onkin) ennemmin rikkaus, jonka hyväksymällä voi parantaa, jos ei muuta, niin ainakin omaa oloaan ja parisuhdettaan. Kirjassa puhutaan "emotionaalisesta roolinvaihdoksesta", eli naisten maskuliinisella puolella ja miesten feminiinisellä puolella olemisesta ja miten epätasapaino näiden puolten välillä heidän käyttäytymiseensä vaikuttaa. Erittäin mielenkiintoista!

Mutta palataan siihen toteamukseen. Grayn mukaan pariskunnat menevät metsään usein siinä, että kun nainen haluaa puhua tunteistaan, tai ylipäänsä purkaa ajatuksiaan miehelle, mies erehtyy tarjoamaan naiselle aina ratkaisua kyseessä olevaan ongelmaan. Itse ainakin tunnistin jo heti tuolloin sen turhautumisen, mikä tällaisen tarpeettoman ratkaisun tarjoamisesta syntyy. Nainen kun vain haluaisi todellakin päästää ajatuksensa pihalle ja siten keventää oloaan. Yleensähän tämä toimii juurikin niin naisten keskustellessa keskenään. Itse en ainakaan kaipaa, sen enempää naisilta kuin miehiltäkään, mitään ratkaisuja omiin ongelmiini, jollen erikseen kysy neuvoa tai muuten sellaista ole hakemassa. Myötätunto on asia ihan erikseen. Hyvin nopeasti kuuntelijoiksi valikoituu henkilöitä, joiden kanssa tuntee olonsa turvalliseksi keskustella ilman turhanpäiväisiä neuvoja tai besserwisseröintejä, jotka usein vain johtavat puhujan puolustuskannalle, koska oletettavasti hän kyllä tarvittaessa tietää mitä pitää tehdä, jos jotain muuta ylipäänsä pitää tehdä kuin lieventää stressiä puhumalla. Eli naisen keventäessä sydäntään, parasta on, jos mies vain osoittaa hänelle kuuntelevansa, osoittaa kiinnostuksensa, mutta jättää puuttumatta ja kommentoimatta asiaa sen enempää.

Nimensä mukaisesti Ikuisesti yhdessä tarjoaa malleja pariskunnille miten oppia elämään yhdessä hyvinvoivassa liitossa ilman kummankaan turhautumisia parantamalla yhteisymmärrystä muutamalla, ainakin teoriassa, kohtuullisen pienellä korjausliikkeellä. Jos näistä asioista on jotenkin vaikea keskustella oman puolison kanssa, on kirjasta helppo myös näyttää hyväksi havaittuja kohtia toisellekin luettavaksi. Kuitenkin, Graynkin mukaan, vastuu omasta tyytyväisyydestä ja tyytymättömyydestä on jokaisella itsellään. Jos henkilöllä vaikkapa lapsuudessaan on ollut jotain puutteita, täytyy hänen aikuisena toimia itse itselleen vanhempana, puoliso ei sitä voi hänen puolestaan tehdä, ja jos tekee, niin hän tekee sen parisuhteen kustannuksella. Tai jos esimerkiksi toisen osapuolen yksi sana saa henkilön totaalisesti hermostumaan, on kyse luultavasti jostain muusta kuin pelkästään miesten ja naisten aivojen eroavuudesta ja ymmärtämättömyydestä sitä asiaa kohtaan. Naisten puheripulitarpeen lisäksi mukavasti valaistusta saivat myös mm. miehille hyvin tyypillinen tapa surffailla tv-kanavilla tms. Yhtä lailla kuin naiselle asioiden päästäminen suustaan helpottaa oloa, miehillä on tarve nollaukseen vetäytymällä aivottomaan tekemiseen. Ennen tämänkaltainen nollaaminen hoitui miehen esimerkiksi vetäytyessä johonkin rauhalliseen paikkaan luonnonhelmassa, mutta nykyisin se monen kohdalla tarkoittaa juuri tuota edellä mainittua aivottomalta vaikuttavaa tv:n tuijottamista.

Kirjassa  kerrataan samoja asioita moneen otteeseen kunnon jenkkisarjatyyliin, mutta toisaalta kertaushan on opintojen äiti. Ehkä pintapuolisemminkin selaileva henkilö saa jujusta kiinni kun saa silmiinsä saman asian riittävän monta kertaa. Toisaalta lukemaansa keskittyvälle henkilölle jonkinlainen tiivistelmä kirjan esittelemistä toimintamalleista ja neuvoista olisi ollut kenties tehokkaampi keino saada viestiä perille. Omasta mielestäni toistoa oli välillä hieman liikaakin. Lisäksi suomennoksessa ärsytti todella paljon, että myös esimerkkipariskuntien etunimet oli muutettu suomalaisiksi nimiksi, kun esimerkit itsessään tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta välillä aika kaukaa haetuilta ja siirappisilta. Saati sitten, että supisuomalaiset sepot ja sallit suoraan näiden esimerkkitapausten ja -lauseiden mukaan toimisivat. Liiallista jenkkityyliä suodattamalla opuksesta voi kuitenkin mielestäni onkia varsin kelpoja ja periaatteessa hyvinkin helppoja neuvoja omaan arkeen parisuhteen parannukseksi ja ymmärrystä siihen miksi itse toimii siten kuin toimii, ja miksi toinen osapuoli toimii siten kuin toimii. Ehkä tästä kirjasta toivoisin itselle käteen jäävän uutena ajatuksena tuon naisten ja miesten feminiinisellä ja maskuliinisella puolellaan pysymisen ja näiden luonnollisten taipumusten vaalimisen molempien parhaaksi.

(Erään) naisen kuva

Tuula-Liina Varis: Irma

Tuula-Liina Variksen nimi on toki ollut jo entuudestaan tuttu, mutta vasta nyt luin ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamansa romaanin, ja hyvä, että luinkin. Tosin, jos olisin luettavaa ollut valitsemassa kirjastossa umpimähkään pelkän takakannen perusteella, olisi tämäkin helposti voinut jäädä valitsematta. Jostain syystä takakannen teksti antaa romaanista huomattavasti tylsemmän mielikuvan, kuin mitä romaani mielestäni todellisuudessa on. Tai ehkä takakannen perusteella romaani saattaa kiinnostaa enemmän hieman itseäni vanhempia lukijoita, mutta voin kyllä suositella kirjaa luettavaksi nuoremmillekin kuin keski-ikäisille tai vanhemmille henkilöille.

Tarinan alussa Irma on parin tuttunsa kanssa matkalla juuri vapautuneessa Baltiassa. Tässä kohtaa, kun häntä ei vielä tunne kovin hyvin, hän tuntui ainakin omasta mielestäni jokseenkin hermoheikolta henkilöltä, jota olisi ehkä voinut hieman jopa ravistella. Toisaalta hän kyllä niin sanotusti "hoitaa hommansa", mutta ehkä siinä onkin eräs hänen ongelmistaan: hän on liian kiltti. Perinteinen liian kiltti väritön suomalaisnainen, joka antaa toisten määritellä oman elämänsä rajoja. Myöhemmin tarinassa liikutaan vielä uudestaankin ulkomailla, Irman matkustaessa palkintomatkalle Kreikkaan, mutta enimmäkseen ollaan koti-Suomessa. Lisäksi asioita valotetaan myös menneisyydestä.

Jotenkin oletin, että Irma itse olisi kertojana koko tarinan ajan, mutta yllättäen kertojia onkin tarinassa useampia ja oikeastaan sekin on vain hyvä asia, sillä näin lukijalle avautuu uusia puolia ja näkökulmia, mutta myös Irman oma tarina alkaa hahmottua tarkemmin, kun siihen yhdistyy uusia palasia. Samalla hänen hahmostaan tulee yhä kiinnostavampi. Kertojaminä vaihtuu vielä toiseenkin kertaan kunnes lopussa palaa taas Irmaan. Kaikkien kertojien osioista kertyy olennaisia osia Irman hahmoon ja hänen "kehistystarinaansa", sillä sellainen tarina lopulta on. Tarinan lopettaa täysin erilainen nainen kuin sen aloitti. Irma muuttuu kokemustensa kautta vahvaksi ja kuten sanotaan, ikään kuin tekee sovinnon itsensä ja elämänsä kanssa. Hyvä Irma! "Låt axlarna falla", Irman elämänohjeen sanoin. "Kyllä sinä pärjäät."

Variksen teksti koostuu isolta osin mielenkiintoisista pienistä yksityiskohdista, joita soisi ihan normaalielämässäkin arvostettavan enemmän. Pidän myös hänen kielenkäytöstään ja kyvystä antaa lukijalle todentuntuisia mielikuvia: "Lenin makasi katafalkilla mausoleumissa keltainen nahka kireänä poskiluitten päällä, aseistetut sotilaat hoputtivat jonoa eteenpäin, pysähtyä ei saanut, ei ehtinyt kummastella todistuskappaletta siitä, että äijä todella oli ollut olemassa." Välillä Varis käyttää vielä ronskimpiakin mielikuvia ja kieltä ripuleineen kaikkineen, mutta mielestäni hän tekee sen tyylillä ja pidän muutenkin siitä, että kaikkea ei siloitella liiaksi saakka. Tässä romaanissa oli paljon hyvää ja itse asiassa luulen, nyt kun kirjaa tässä selailen, että pitäisin siitä vielä enemmän, jos lukisin sen nyt pian uudestaan ja oikein kunnolla pysähtyisin tunnustelemaan sen kaikkia hienoja havaintoja ja kielikuvia. Varmasti luettavakseni valikoituu Variksen tuotantoa toiseenkin kertaan vielä, vaikkei pelkkä takakansi niin kiinnostavalta vaikuttaisikaan.

"Me kylvämme tuhoa ja sanomme sitä rauhaksi."

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Seuraavaksi luettavien kirjojen listaltani valikoitui mukaan pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien teos Poltetut varjot. Tarina jakaantuu kolmeen eri osaan, joista ensimmäinen alkaa Nagasakissa elokuussa 1945 kun kaupunkiin pudotetaan atomipommi. Pommin pudottamisesta hengissä selvinnyt nuori japanilaisnainen Hiroko haluaa lähteä pois Japanista ja hän suuntaa Delhiin, pommissa surmansa saaneen saksalaisen rakastettunsa sisaren Elizabethin, tämän brittiläisen aviomiehen James Burtonin ja heidän poikansa Henryn luo. Siellä hän ennakkoluuloja uhmaten ystävystyy Burtonien palvelijan, Sajjadin kanssa, joka on myös nuorelle Henrylle hyvin läheinen ja tärkeä hahmo. Intiassa Pakistanin perustamiseen liittyvät levottomuuden kiihtyvät, joten Hirokon matka jatkuu Sajjadin kanssa Istanbuliin "kunnes koko tämä Pakistan-hässäkkä hälvenee". Käy kuitenkin ilmi, että Sajjadilla ei ole enää paluuta Delhiin, joten sen sijaan he päätyvät elämään Pakistanin Karachiin.

Tarinan toisessa osassa ollaan tultu ajallisesti harppaus eteenpäin ja aiempien henkilöiden lisäksi tarinaan tulee uusia päähenkilöitä: Hirokon ja Sajjadin poika Raza, sekä Henryn, eli Harryn, amerikkalainen tytär Kim. Raza potee omia kriisejään Karachissa, hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin amerikkalaista elämäänsä Amerikassa elävä Kim. Työ kuljettaa Harrya ympäri maailmaa ja samalla hän pääsee tutustumaan Razaan. Koulussa hyvin menestyvä Raza tutustuu myös nuoreen pataanipoika Abdullahiin, jolle hän kehittelee itsestään peitetarinan, jonka avulla hän pääsee tutustumaan aivan toisenlaiseen elämään "neukkusotilaiden häätämissuunnitelmineen". Toisaalta Raza samalla haaveilee Amerikasta, joka Karachista käsin kuulostaa lähes satumaiselta hienoine yliopistoineen ja muine mahdollisuuksineen: "Amerikassa kaikki voivat olla amerikkalaisia. Juuri se siellä on niin hienoa. (...) Jokainen voi olla amerikkalainen. Sinäkin. Minä vannon sen."

Niin sanotussa viimeisessä osassa ollaan sekä Amerikassa, että Afganistanissa yhtä aikaa. Hiroko ja Elizabeth ovat rakentaneet ystävyytensä uudelleen, Raza ja Kim ovat aikuisia ja elävät tahoillaan omaa elämäänsä, ja Harrykin kulkee edelleen maailmalla töidensä puolesta. Amerikkalaisten mielenrauhan ovat rikkoneet viimeistään WTC:n pommi-iskut. Terrorismin uhka tuntuu ja näkyy amerikkalaisten arjessa toisaalta pelkona, mutta toisaalta perusamerikkalaisena optimismina: "'Ja sitten toinen torni. Siitä hetkestä lähtien minä en ole halunnut olla missään muualla kuin täällä.' Kim katseli kiihkeänä ympärilleen. 'Pitää rakentaa ja rakentaa.'"

Keskeiseksi teemaksi nousee sota ja mitä se tekee ihmisille. Hiroko kärsii läpi elämänsä ydinsodanpelosta, Afganistanissa nuoria miehiä osallistuu karuille harjoitusleireille, amerikkalaisia lähtee terrorisminvastaiseen toimintaan aivan toiselle puolen maailmaa jne. Nostaisin myös ihmisten kohtaaman eriarvoisuuden tarinan toiseksi tärkeäksi teemaksi. Ihmisiin suhtaudutaan eri tavalla, jos he ovat länsimaalaisia, tai jos he ovat vaikkapa afgaaneja tai pakistanilaisia. Toisten on ainakin mahdollista esimerkiksi saada viisumi ja matkustaa laillisesti maasta toiseen, kun taas jotkut joutuvat turvautumaan tarinassakin mitä erikoisimpiin, ja vaarallisiinkin, keinoihin päästäkseen paikkoihin, joihin he syystä tai toisesta ovat valinneet mennä.

Suomalaisten nykykeskusteluiden näkökulmasta katsoen kirjailija kritisoi välillä, vähintäänkin rivien välistä, verrattain rohkeasti islamisaatioon, terrorismiin ja sotaan ym. liittyviä asioita, ja jokseenkin tasapuolisesti molempia osapuolia. Tarinan henkilöt pääsevät kuulemaan syitä miksi talibanit pääsivät niin helposti valtaan ja mitä haittaa siitä on kuitenkin paikallisillekin ollut. Myös hunnutetut naiset mainitaan, sekä islamilaiset marttyyrit ja varmistetut taivaspaikat. Toisaalta mietitään mikä oikeutus amerikkalaisilla on sotia terrorismiin vedoten toisella puolen maailmaa: "Mutta sota - maat kuten omasi ovat aina sotimassa, mutta aina jossain muualla. Sairaus on aina jossain muualla. Tämän takia te käytte enemmän sotia kuin mikään muu kansa; koska te ymmärrätte sodasta kaikkein vähiten." Mielestäni Kim edustaa tarinassa tätä amerikkalaista ymmärtämättömyyttä tai naiiviutta parhaiten.

Lisa Seen Shanghain tyttöjen jälkeen Poltettujen varjojen lukeminen ei edennyt yhtä helposti ja nopeasti, mutta tämäkin tarina sisälsi mielenkiintoista kerrontaa ja, kuten sanottu, meikäläisten somekeskustelujen lomaan virkistävää pohdintaa, joskin ainakin osa pohdinnasta oli nimeonomaan rivien välissä. Toisinaan oli hieman hankala seurata tarinaa, koska siihen liittyi niin suurelta osin sellaisten alueiden historian ja politiikan tuntemusta, mikä ei itselle ole sitä tutuinta aluetta. Mielenkiintoinen, joskaan ei taaskaan aiheeltaan ihan kaikkein kevyin mahdollinen romaani. Siskoni sanoin: "Taasko sä luet jotain tämmöstä ahdistavaa?"  Tarinan perusviestin voisi toisaalta myös ajatella positiivisemminkin, esimerkkinä siitä mitä ihmiset ovat valmiita tekemään toistensa puolesta tiukoissakin paikoissa, sekä ihmisen kaipuusta rauhaan:  "Raza oli niin uppoutunut keskusteluun Ahmedin kanssa, ettei hän pitkään aikaan ymmärtänyt, miksi Iran tuntui niin oudolta, vaikka sen maisemat muistuttivat Afganistania. 'Ei sotaa', hän sanoi auringonlaskun lähestyessä Ahmedille. Viimein hän oli ymmärtänyt."

  

Sisarrakkautta kiinalaisittain

Lisa See: Shanghain tytöt

Kylläpä aika rientää...! Pian vuosi sitten elämässämme kääntyi uusi ja odotettu sivu, kun suloinen rakas tyttäremme syntyi. Sattuneesta syystä on niin sanottu "oma aika" ollut jokseenkin vähäisempää kuin ennen, joten kirjoittamiset ovat jääneet. Nukkeasioita on pystynyt tekemään lyhyissäkin pätkissä, samoin lukemaan kirjoja, ja näitä on voinut tehdä lapsenkin nähden paremmin. Koneella kököttäminen etenkään pidemmissä pätkissä ei oikein tunnu hyvältä, kun pieni ihmettelee vieressä ja kaipaa omaa osaansa huomiosta. Nyt aion kuitenkin yrittää hieman herätellä kirjoittamispuoltakin henkiin pitkästä aikaa.

Olen jo jonkun aikaa kerännyt kalenteriini muistiin listaa kiinnostavilta vaikuttavista kirjoista ja loppuvuodesta 2015 päätin alkaa tosissani käydä tuota listaa läpi ennen kuin se paisuu ihan mahdottoman pitkäksi. Vuoden 2016 ensimmäiseksi kirjaksi päätyi kirjaston hyllystä Los Angelesissa asuvan kiinalaissyntyisen kirjailijan Lisa Seen romaani Shanghain tytöt. En ole Seen kirjoja ennen lukenut, enkä tähän hätään muista olenko lukenut ylipäänsä Kiinasta tai sen kulttuurista kertovaa romaania ennen, vaikka olen jopa käynyt Kiinassa varhaisteininä. Jotenkin Kiina nyt vain ei ole ollut top kiinnostavimpien asioiden listalla...

Shanghain tytöt kertoo tarinan kahdesta sisaruksesta, Pearlista ja Maysta, jotka elävät vanhempiensa kanssa 1930-luvun Shanghaissa. Romaanin alussa tytöt elävät huoletonta elämää: pukeutuvat kauniisti, poseeraavat taiteilijalle, joka maalaa heistä kuvia kalentereihin sekä mainoksiin ja tapaavat ystäviä kaupungilla. Tyttöjen huoleton elämä saa kuitenkin nopean lopun, kun selviää, että heidän isänsä on hävinnyt perheen koko omaisuuden uhkapelissä ja myynyt tyttäret vaimoiksi amerikankiinalaisen liikemiehen pojille. Japanilaisten hyökättyä Kiinaan, Amerikkaan muuttoa vältelleet tytöt toteavat ainoaksi vaihtoehdokseen matkustaa miestensä ja appensa perässä Amerikkaan. Raskaan matkan jälkeen he päätyvät elämään aivan toisenlaista elämää Los Angelesin Chinatownissa kuin mitä he etukäteen odottivat. Lisäksi heillä on itsellään kannettavana suuri salaisuus, mutta tarinan edetessä salaisuuksia paljastuu lisää yhden jos toisenkin menneisyydestä.

Shanghain tytöt on kertomus kiinalaisesta kulttuurista perinteineen ja kiinalaisen ja länsimaalaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä, mutta mielestäni se on ennen kaikkea kahden luonteeltaan erilaisen sisaruksen kasvutarina. He ovat lapsuudenperheessään jo olleet tiiviisti yhdessä ja elämänsä eri vaiheiden myötä heidän kohtalonsa nivoutuvat yhä tiiviimmin yhteen.  Alun huolettomista tytöistä toinen näyttää kantavan jatkuvasti ylimääräistäkin vastuuta ja huolta vähän kaikesta, kun taas toinen näyttää haluavan jatkaa kaunista ja kepeää elämäntapaa mahdollisuuksiensa rajoissa. Amerikkaan muuttamisen jälkeen Pearlin ajatusmaailman muuttuminen paljastuu mm. hänen miettiessään riksakuskien kohtelua: "Hänen puhuessaan ajattelen kaikkia niitä riksoja, joissa olen istunut, ja sitä miten en koskaan ajatellut miehiä, jotka niitä vetivät. Silloin en pitänyt heitä edes ihmisinä. he tuntuivat hädin tuskin inhimillisiltä. Muistan, miten monella ei ollut edes paitaa tai kenkiä ja miten heidän selkärankansa ja lapaluunsa törröttivät ja paistoivat ihon läpi ja miten hiki kihosi heidän pintaansa talvellakin."

Tarinassa käsitellään myös vaikenemisen vaikutuksia ja sitä, mitä sitten tapahtuu, kun ihmiset eivät enää vaikenekaan. Millaiset vaikutukset sillä on niin hyvässä, kuin pahassakin, kun yhteisesti ylläpidetty vaikenemisen kupla lopulta puhkeaa? Mitä tapahtuu kun ihminen ottaa elämänmittaisen roolin itselleen toisista huolehtivana suorittajana ja kokee uhranneensa koko oman elämänsä toisten hyväksi? Kiltin ja uhrautuvaisen ihmisenkin rajat tulevat joskus vastaan ja silloin hän ei enää pysty pidättelemään itseään. Mutta voiko kaikki sittenkin olla ihan toisin, kun kuulee yhtäkkiä sen toisenkin näkökulman? Parhaimmillaan salaisuuksien paljastuminen voi herättää toivon ja antaa voimaa toimia, toisaalta jotkut salaisuudet voivat olla lähes kestämättömän suuria. Shanghain tytöissä jokaisella päähenkilöllä on omat salaisuutensa, joiden lisäksi on vielä yhteiskunnallisesti merkittävämpiä suuremman joukon yhteisiä salaisuuksia.

See onnistuu tarjoilemaan tarinan lomassa monipuolisen kattauksen kiinalaista kulttuuria ja historiaa. Hän kirjoittaa tyylikkäästi, ja vaikkei kiinalainen kulttuuri olisikaan lukijalle entuudestaan tuttu, tulevat siihen liittyvät erikoisuudetkin helpolla tavalla esille aivan kuin ne sittenkin olisivat jo olleet tuttuja. Romaanissa käsitellään niin kiinalaisia horoskooppeja ja kiinalaista uuden vuoden viettoa kuin miehen ja naisen asemaakin, josta jotain kertonee esimerkiksi tyttölapselle mahdollinen nimi "Toivo veljeä". Seen tyyliin ei kuulu selittely eikä puolustelu, muttei myöskään asioiden kaunistelu. Kamalatkin asiat See osaa kertoa mässäilemättä, mutta kuitenkin niin, että ne väkisinkin vaikuttavat vahvasti ainakin herkempään lukijaan, kuten perinteisen jalkojen sitomisen, sodan kauhut ja päähenkilöihin itseensä kohdistuneet pahat teot. Itse etenkin nyt, pienen lapsen äitinä, en voinut välttää jonkinasteista ahdistumista lukiessani kuvauksia mm. japanilaisten tekemien pommitusten seurauksista: "Tuhansia ja tuhansia pakolaisia saapuu yhä kaupunkiin yrittäen ehtiä etenevien japanilaisten edelle. Epätoivoiset vanhemmat ovat jättäneet kaduille kuolemaan niin paljon pienokaisia, että Kiinan hyväntekeväisyysyhdistys on perustanut erityisen "vauvapartion" noukkimaan hylättyjen jäännökset, kasaamaan ne kuorma-autoihin ja viemään maaseudulle poltettaviksi." Koko romaanin ajan päähenkilöiden elämään vaikuttavat suuresti maailmanhistorian tapahtumat: toinen maailmansota ja erityisesti Kiinan ja Japanin välinen sota; amerikkalaisten asenteet Amerikkaan muuttavia kiinalaisia kohtaan; Kiinan kansantasavallan syntyminen ja sitä seuraavat jatkuvat kommunismiepäilyt kaikkia Amerikassa asuvia kiinalaisia kohtaan jne.

Oleellinen teema romaanissa on ehdottomasti sisarusten välinen vahva side. Kuinka nimenomaan sisaruksilla on keskenään aivan erityinen suhde ja kuinka he voivat kaikista mahdollisista tapahtumista huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, luottaa siihen, että he ovat toistensa tukena, tapahtuipa elämässä mitä tahansa. "Hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa jaan muistoni lapsuudesta, vanhemmistamme, Shanghaista, ponnisteluistamme, suruistamme ja kyllä, myös onnen ja voitonriemun hetkistä. Sisareni on ainoa ihminen, joka todella tuntee minut, niin kuin minä tunnen hänet."

Päällimmäisenä romaanista jäi mieleen Seen mukaansatempaava kirjoitustyyli ja lukemisen helppous, vaikka romaanin aihe tai tapahtumat eivät kevyitä olekaan. Aion ehdottomasti lukea kirjailijan muitakin suomennettuja kirjoja ja odotan niiden olevan yhtä hyvin kirjoitettuja kuin Shanghain tytöt -teos on, vaikken edelleenkään ajattele olevani erityisen kiinnostunut juuri Kiinan historiasta tai kulttuurista yleisesti.