perjantai 29. huhtikuuta 2016

Victorian ajan siirtolaisina Uudessa-Seelannissa

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa



Tämän kirjan valitsin luettavaksi puhtaasti kansikuvan perusteella. Campionin ihastuttava Pianohan tästä tietysti ensimmäisenä tuli mieleen, mutta ei näissä kahdessa teoksessa juuri ajankohtaa ja paikkaa enempää yhteistä taida olla. Valkoisen pilven maa on kevyempi ja paljon enemmän "naistenkirjatyyppinen" verrattuna Pianon (elokuvaversion, kirja on vieläkin lukematta) kiehtovaan ja koukuttavaan tunnelmaan. Tyylillisesti romaanissa on mielestäni samaa vaikkapa Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) tai Kaari Utrion romaaneiden kanssa, joista kolmesta vaihtoehdosta kuitenkin suosittelisin Utrion romaaneita romantiikannälkäisille. Niin tässä Larkin teoksessa, kuin lukemissani Hirvisaarissakin romantiikan osalta tuntuu jotain jäävän puuttumaan tai hieman kesken. Ikään kuin kirjailija ajattelisi esimerkiksi, että kirjoittamalla romanttisen osuuden "täydeksi", hän ehkä antaisi muille mahdollisuuden vähätellä kirjallista osaamistaan ja niputtaa kirjan reilusti "naistenkirjallisuudeksi", vaikka sitähän nämä kai käytännössä enimmäkseen ovat, kaikella arvostuksella.

Valkoisen pilven maa kertoo kahdesta erilaisista lähtökohdista Uuteen-Seelantiin matkaavasta englantilaisesta naisesta 1850-luvun alkupuolelta 1870-luvun loppupuolelle. Naiset matkaavat vaimoiksi miehille, joita he eivät etukäteen tunne ja tutustuvat toisiinsa pitkällä laivamatkalla. Perillä Uudessa-Seelannissa he onnistuvat pitämään yhteyttä toisiinsa ja olemaan toistensa tukena, kun odotukset uuden elämän suhteen eivät täytykään siten kuin he ovat etukäteen kuvitelleet. Elämä on uudessa maassa raskasta ja kulttuuri toinen, vaikka lähimmästä pikkukaupungista Christchurchista onkin koitettu rakentaa perienglantilaista kaupunkia ja alueella elää muitakin siirtolaisia.

Tarina alkaa lupaavasti ja jatkuukin vielä hyvän matkaa varsin kiinnostavasti, mutta jossain vaiheessa koin lukemisen melko puuduttavaksi. Juuri tätä puuduttavuutta olisi voinut mielestäni korjata esimerkiksi lisäämällä reilusti romantiikkaa tapahtumiin, kun nyt jatkuvien viivästysten ja hankaluuksien vuoksi tarinan uskottavuus pääsi osittain kärsimään. Tuntui, että erilaisia ongelmia ja viivästyksiä oli tiettyihin juonenkäänteisiin liittyen ylenmäärin, kun hieman vähempikin olisi varmasti riittänyt. Lisäksi, vaikka pääasiassa näin ei ollutkaan, välillä pitkän viivyttelyn jälkeen tapahtumat vain selostetaan nopeasti alta pois, tai niissä pompitaan isoja harppauksia eteenpäin. Etenkin romaanin lopun suhteen tuli mieleen, että kirjailijalla olisi tullut paksun kirjansa (miltei 900 sivua) suhteen jonkinlainen turnausväsymys, minkä takia hän on vain nopeasti selittänyt erinäisiä asioita pois päiväjärjestyksestä. Toki kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joten kenties seuraavat osat keskittyvät näihin nyt nopeasti ohitettuihin asioihin paremmin.

Ainakin asiaan sen enempää vihkiytymätön lukija ostaa mukisematta Larkin kuvailut siirtolaisuudesta Uudessa-Seelannissa, lampaanjalostuksesta, kultakuumeesta ja erityisesti maorien kulttuurista ja tavoista. Mitkään näistä eivät nouse erityisesti oppikirjamaisesti tarkasteltaviksi, vaan tulevat esille luontevasti yleisesti ottaen juoneen ja tarinankulkuun liittyen. Kaikenkaikkiaan Valkoisen pilven maa on varsin mukiinmenevä ja helppolukuinen historiallinen romaani ja aion varmasti lukea trilogian seuraavatkin osat, jos ne kirjastossa vastaan tulevat. Omaan hyllyyni asti en näitä kirjoja kuitenkaan kaipaa pölyttymään.


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Parisuhdeneuvoja jenkiksi

John Gray: Mars ja Venus ikuisesti yhdessä


"Jos emme tunne itseämme rakastetuiksi, muutumme oman ihastuttavan ja rakastavan itsemme vastakohdiksi."


Olen jo muutamia vuosia sitten tutustunut John Grayn Mars ja Venus -tuotantoon pintapuolisesti selailemalla Mars ja Venus törmäyskurssilla -kirjaa. Vaikka en lukenutkaan sitä kokonaan, jäi siitä mieleen yksi ainakin omalla kohdallani varsin paikkansapitäväksi osoittautunut toteamus miesten ja naisten eroavuuksista, joita Gray selittää biologian kautta sekä kulttuurin ja perinteisten miesten ja naisten roolien kautta. Nykyajan vaatimukset poikkeavat kuitenkin monelta osin perinteisistä miesten ja naisten rooleista, kun vertaa siihen millaisia ne vielä jonkin aikaa sitten olivat. Tosin amerikkalaiset sukupuoliroolit taitavat tänäkin päivänä poiketa jonkun verran meikäläisistä kohtuullisen tasa-arvoisista rooleista. Miesten ja naisten aivojen eroavuudet tuskin kuitenkaan ovat muuttuneet samassa tahdissa yhteiskunnan muutosten mukana, jos koskaan sitä tulevat tekemäänkään. Tässä kaiken, sinällään ihan tarpeellisenkin, tasa-arvokeskustelun lomassa voisi olla joskus hyvä ajatella sitäkin, että yleisesti ottaen miesten ja naisten erilaisuus voi olla (ja omasta mielestäni onkin) ennemmin rikkaus, jonka hyväksymällä voi parantaa, jos ei muuta, niin ainakin omaa oloaan ja parisuhdettaan. Kirjassa puhutaan "emotionaalisesta roolinvaihdoksesta", eli naisten maskuliinisella puolella ja miesten feminiinisellä puolella olemisesta ja miten epätasapaino näiden puolten välillä heidän käyttäytymiseensä vaikuttaa. Erittäin mielenkiintoista!

Mutta palataan siihen toteamukseen. Grayn mukaan pariskunnat menevät metsään usein siinä, että kun nainen haluaa puhua tunteistaan, tai ylipäänsä purkaa ajatuksiaan miehelle, mies erehtyy tarjoamaan naiselle aina ratkaisua kyseessä olevaan ongelmaan. Itse ainakin tunnistin jo heti tuolloin sen turhautumisen, mikä tällaisen tarpeettoman ratkaisun tarjoamisesta syntyy. Nainen kun vain haluaisi todellakin päästää ajatuksensa pihalle ja siten keventää oloaan. Yleensähän tämä toimii juurikin niin naisten keskustellessa keskenään. Itse en ainakaan kaipaa, sen enempää naisilta kuin miehiltäkään, mitään ratkaisuja omiin ongelmiini, jollen erikseen kysy neuvoa tai muuten sellaista ole hakemassa. Myötätunto on asia ihan erikseen. Hyvin nopeasti kuuntelijoiksi valikoituu henkilöitä, joiden kanssa tuntee olonsa turvalliseksi keskustella ilman turhanpäiväisiä neuvoja tai besserwisseröintejä, jotka usein vain johtavat puhujan puolustuskannalle, koska oletettavasti hän kyllä tarvittaessa tietää mitä pitää tehdä, jos jotain muuta ylipäänsä pitää tehdä kuin lieventää stressiä puhumalla. Eli naisen keventäessä sydäntään, parasta on, jos mies vain osoittaa hänelle kuuntelevansa, osoittaa kiinnostuksensa, mutta jättää puuttumatta ja kommentoimatta asiaa sen enempää.

Nimensä mukaisesti Ikuisesti yhdessä tarjoaa malleja pariskunnille miten oppia elämään yhdessä hyvinvoivassa liitossa ilman kummankaan turhautumisia parantamalla yhteisymmärrystä muutamalla, ainakin teoriassa, kohtuullisen pienellä korjausliikkeellä. Jos näistä asioista on jotenkin vaikea keskustella oman puolison kanssa, on kirjasta helppo myös näyttää hyväksi havaittuja kohtia toisellekin luettavaksi. Kuitenkin, Graynkin mukaan, vastuu omasta tyytyväisyydestä ja tyytymättömyydestä on jokaisella itsellään. Jos henkilöllä vaikkapa lapsuudessaan on ollut jotain puutteita, täytyy hänen aikuisena toimia itse itselleen vanhempana, puoliso ei sitä voi hänen puolestaan tehdä, ja jos tekee, niin hän tekee sen parisuhteen kustannuksella. Tai jos esimerkiksi toisen osapuolen yksi sana saa henkilön totaalisesti hermostumaan, on kyse luultavasti jostain muusta kuin pelkästään miesten ja naisten aivojen eroavuudesta ja ymmärtämättömyydestä sitä asiaa kohtaan. Naisten puheripulitarpeen lisäksi mukavasti valaistusta saivat myös mm. miehille hyvin tyypillinen tapa surffailla tv-kanavilla tms. Yhtä lailla kuin naiselle asioiden päästäminen suustaan helpottaa oloa, miehillä on tarve nollaukseen vetäytymällä aivottomaan tekemiseen. Ennen tämänkaltainen nollaaminen hoitui miehen esimerkiksi vetäytyessä johonkin rauhalliseen paikkaan luonnonhelmassa, mutta nykyisin se monen kohdalla tarkoittaa juuri tuota edellä mainittua aivottomalta vaikuttavaa tv:n tuijottamista.

Kirjassa  kerrataan samoja asioita moneen otteeseen kunnon jenkkisarjatyyliin, mutta toisaalta kertaushan on opintojen äiti. Ehkä pintapuolisemminkin selaileva henkilö saa jujusta kiinni kun saa silmiinsä saman asian riittävän monta kertaa. Toisaalta lukemaansa keskittyvälle henkilölle jonkinlainen tiivistelmä kirjan esittelemistä toimintamalleista ja neuvoista olisi ollut kenties tehokkaampi keino saada viestiä perille. Omasta mielestäni toistoa oli välillä hieman liikaakin. Lisäksi suomennoksessa ärsytti todella paljon, että myös esimerkkipariskuntien etunimet oli muutettu suomalaisiksi nimiksi, kun esimerkit itsessään tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta välillä aika kaukaa haetuilta ja siirappisilta. Saati sitten, että supisuomalaiset sepot ja sallit suoraan näiden esimerkkitapausten ja -lauseiden mukaan toimisivat. Liiallista jenkkityyliä suodattamalla opuksesta voi kuitenkin mielestäni onkia varsin kelpoja ja periaatteessa hyvinkin helppoja neuvoja omaan arkeen parisuhteen parannukseksi ja ymmärrystä siihen miksi itse toimii siten kuin toimii, ja miksi toinen osapuoli toimii siten kuin toimii. Ehkä tästä kirjasta toivoisin itselle käteen jäävän uutena ajatuksena tuon naisten ja miesten feminiinisellä ja maskuliinisella puolellaan pysymisen ja näiden luonnollisten taipumusten vaalimisen molempien parhaaksi.