keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Erityisherkkyys, tämä kirous ja siunaus

Anja Snellman: Antautuminen 

- ja muuta pohdintaa erityisherkkyydestä




Yhtäkkiä yllättäin kohdalleni osui tilaisuus lukea pikaisesti, viikon laina-ajalla, etsimäni Anja Snellmanin Antautuminen, joka käsittelee viime aikoina paljon puhuttua hsp-, eli erityisherkkyysaihetta omaelämäkerrallisesti. Romaanimuotoon kirjoittettu kirja oli hyvää vastapainoa Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjalle, joka lojuu edelleen pöydänkulmalla keskeneräisenä. Vaikka sekin on tietokirjaksi varsin helppolukuinen, on se kuitenkin tietokirja ja sinällään raskaampi, tai ainakin erilainen lukea, kuin romaanimuodossa oleva kirja.

Ymmärtämättömyyttä erityisherkkää lasta kohtaan


Itsekin kun olen erityisherkkä, en voinut välttää vertailemasta Snellmanin lapsuuden kokemuksia omiini samalla miettimällä millainen lapsuus mahdollisesti nykyisillä erityisherkillä lapsilla on aiempiin sukupolviin verrattuna. Itse olen päässyt siinä mielessä helpommalla kuin Snellman, että minuun ei ole kohdistunut kiusaamista, vaikka en mitenkään erityisemmin muista viihtyneeni esimerkiksi päiväkodissa. Snellmanille  sen sijaan monen pieleen menneen asian johdosta koulunkäynnistä muodostui jokapäiväinen painajainen. "Joka ikisenä kouluaamuna kello seitsemän vatsa on kipeä, (...) lasken minuutteja lähtöön. Minä olen nukkunut katkonaisesti, (...). Minä olen maailmassa yksin." 

Herkkä lapsi on ollut muille lapsille helppo kohde napata silmätikuksi, eikä sitä ymmärtämystä ole aikuisiltakaan riittänyt. Vieraiden ihmisten tullessa lähes iholle asti ihailemaan suuria silmiä, ei lapsi olisi saanut pelästyä. Aikuisten tuntuu olevan usein vaikea sietää sitä, että lapsi, vieras tai tutumpi, torjuu heidät, joten Snellman sai kuulla vähätteleviä lausahduksia kuten: "Mikäs sille nyt tuli?" tai "Eihän sitä nyt tuolla lailla kannattaisi." Lapsi aistii, ettei häntä hyväksytä sellaisena kuin hän on, ja luulee, että hänessä olisi jotain vikaa.  Snellman joutui oppimaan monessa kohtaa, että on parempi sietää omaa hankalaa oloaan tai peittää tunteensa kuin näyttää ne. Neuvolassa määriteltiin hänellä olevan ihmispelko ja tämä, sekä myöhemmin tulevat muut ulkoapäin annetut määritelmät alkoivat määritellä hänen elämäänsä yhä enemmän ja tehdä eroa hänen ja "muiden" välille. "Se sana (ihmispelko) on äidin katseessa kun minä olen piiloutuneena hänen kotitakkinsa helmoihin aina silloin kun joku tulee samaan hissiin... (...) Se sana kuuluu kuiskausten kuorona korvissani..."


Ristiriitoja suhteessa muihin


Snellmanin kirjoittaa olleensa kyvytön tekemään lapsena aloitteita kavereiden suhteen, hän ei vain osannut. Eikä se helppoa ole ollut aikuisenakaan. Lopulta hän, kuten ilmeisesti on yleisempääkin erityisherkkien keskuudessa, totesi tulevansa paremmin toimeen eläinten kuin toisten ihmisten kanssa ja keskittyi pelastamaan kissoja. "(...) niiden kanssa tulin paremmin toimeen kuin yhdenkään ihmisen kanssa (...)." Eläinten seurassa ei tarvitse tuntea ulkopuolisuuden tunnetta, mikä on varsin yleinen tunne erityisherkillä suhteessa muihin ihmisiin. Eläimet herättävät usein muutenkin vahvoja tunteita empaattisissa erityisherkissä. Toisaalta vaikka ihminen olisikin erityisherkkä, haluaa hänkin silti ystäviä ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Erityisherkkä vain väsyy helpommin ihmisten seurasta ja tarvii vastapainoksi jotain rauhoittavaa. "Ihmisten seura kiihdyttää ja vilkastuttaa, minusta tulee puhelias ja elehtivä, inspiroidun ja ehdottelen ja lupaan kaikenlaista, painan kaasua ja jarrua yhtä aikaa."

Nuorena aikuisena Snellman ajautui hippiliikkeeseen. Erityisherkkyyden näkökulmasta se kuulostaa hyvinkin loogiselta siirrolta, sillä "ne näyttivät lempeiltä ja miedoilta ja rauhallisilta, niillä ei ollut kiire mihinkään, ne eivät vertailleet toisiaan, ne eivät kilpailleet" ja vielä "niiden elämä oli ihmeellisellä tavalla syvällistä ja heleää, (...), ne eivät riidelleet, ne uneksivat puunrunkoihin nojaillen eikä kukaan pakottanut niitä olemaan toisenlaisia. Niille ei sanottu: sinä ajattelet liikaa." Siinähän sitä jo onkin. Monta erittäin osuvaa kohtaa kuvailemaan mitä melko tyypillinen erityisherkkä luultavasti ajattelee. Tyypillistä kun on, että riidat aiheuttavat kestämätöntä ylivirittyneisyyttä, kilpailu ja vertailu ahdistavat ja usein erityisherkkä saa myös kuulla "ajattelevansa liikaa". Onhan se varmasti niinkin, mutta välillä ainakin itsestäni myös tuntuu, että pitäisikö aika monen muun ajatella edes joskus ja mieluiten vieläpä omaa napaansa pidemmälle...

Herkkä haaveilija ja tarkkaavainen havainnoitsija


Monet erityisherkät kaipaavat rutiineita, mutta toisaalta sekin on mahdollista, kuten Snellmanin kohdalla on, että erityisherkkä on myös herkkä pitkästymään, mikä aiheuttaa levottomuutta ja pahimmillaan hän päätyy silloin jopa keksimään ylimääräisiä murheita, jotta tuntisi elävänsä. Snellman kertoo joka päivä tarvitsevansa huippuhetken, vaikka sitten pienenkin. Toisaalta järjestys, harmonia, suunnitelmat ja varasuunnitelmat helpottavat hsp:n omaa elämää. Erityisherkkyyden piirteisiin kuuluu myös mm. tarkkasilmäisyys; intohimoisuus; hyvä mielikuvitus; kenties kaiho- ja surumielisyys, raastava kaipuu jonnekin, mitä ei osaa itsekään sanoittaa; luovuus; erilaiset, ehkä lapsena muihin samanikäisiin verrattuna hieman erikoiset mielenkiinnonkohteet, kuten egyptologia tai avaruus, jotka muuten kiinnostivat itseänikin jossain kohtaa aivan erityisesti. Myös haaveilu on itsellekin tuttu sana jo lapsuudesta, joskaan ei onneksi yhtä negatiivissävyisesti kuin Snellmanille. "Taasko se jäi sinne haaveilemaan?" tai "Onpa eri... pakkaus tuo teidän tyttö.", sanottiin hänelle. Äiti käytti sanoja kuten "kiltti", "vähäeleinen" ja "helppo" kuvaamaan Snellmania. "Ei tee numeroa itsestään." Haaveilu (lue: "turhanpäiväinen haihattelu"?) ei toden totta tunnu olevan korkeassa huudossa tässä kovapintaisten ekstroverttien ja suorittavien beigetätien maassa. Haaveilu sanana ei tosin välttämättä ole ollenkaan omiaan kuvaamaan sitä kaikkea mitä hsp:n päässä tapahtuu tarkkaavaisesta ympäristön havainnoinnista erilaisten tunnetilojen läpikäymiseen. "Ruostuneita rautanauloja roskiksen kannen päällä, ratapihan nokituoksu, asvalttiin litistyneen purukumin jäniksenmuoto." Lisäksi hsp havainnoi tarkasti mm. muiden ihmisten mielialoja ja tekemisiä.

Ylivirittyminen


Lapsena Snellman purki yliviritystä pakenemalla legopalikoista rakentamalleen saarelle ja myöhemminkin erilaisilla kehittämillään tavoilla. Toivottavasti nykyvanhemmat ja muut lapsen lähellä vaikuttavat aikuiset olisivat mahdollisimman useassa tapauksessa sen verran valistuneita, että sen lisäksi, että lapsen erityisherkkyys tunnistettaisiin ja hyväksyttäisiin, häntä voitaisiin auttaa selviämään arjen haasteista ja löytämään itselle sopivia keinoja purkaa erilaisista tilanteista kertynyttä ylivirittyneisyyttä. Parannettavaa entisaikojen meininkiin verrattuna ainakin riittää! Jos lapsen erityisherkkyyteen suhtaudutaan hyväksyvästi, oppinee myös lapsi itse, että se on vain ominaisuus muiden joukossa, ja parhaassa tapauksessa hän hyvällä itsetunnolla varustettuna pystyy valjastamaan kaikki hienot hsp-piirteensä omaksi hyödykseen ennemmin kuin koittaisi kaikin voimin niitä peittää. Meidän pienten erityisherkkien lasten vanhempien pitää uskaltaa nyt olla viisaampia ja ymmärtäväisempiä tämän ominaisuuden suhteen kuin meitä edeltäneet sukupolvet olivat. Meidän ei tarvitse tehdä niin kuin "aina on tehty", sillä erityisherkkyys ei sillä ihmisestä lähde, että sen olemassaoloa ei hyväksytä, koska se ei lähde erityisherkästä ihmisestä millään. Mutta uskon, että ominaisuuden voi kääntää vahvuudekseen ja meidän vanhempien tehtävä on tukea lapsiamme siinä.

Erityisherkkä "omituisuuksineen" mitä ilmeisimminkin vaikuttaa helposti muiden ihmisten silmissä jopa hienostelevalta diivalta, joka kerjää huomiota vaatimuksillaan. Snellmanin eräs pilkkanimi oli "herneprinsessa". Lopulta kaikkien ristiriitaisuuksien ja kokemusten perusteella Snellman jättäytyi pois mm. penkkareista, niin kuin teki muuten myös pikkusiskoni. Itse sen sijaan en osallistunut abiristeilylle enkä ole, työpaikkakohtaisesti, halunnut välttämättä osallistua "hassunhauskoihin" tyky- tms. päiviin. Toisaalta etenkään introvertti, tai vielä erityisherkkä introvertti, harvemmin haluaa osallistua juuri mihinkään tapahtumiin, joten hän taitavana oppii luikertelemaan tilanteista eroon. Snellmanin sanoin: "Minä opin luikertelemaan tilanteista keksimällä notkeita lauseita. Pujahteluvirkkeitä, joiden ainoa tarkoitus oli päästä nopeasti eroon kyselyistä, uteluista, epäilyistä, tehtävistä joihin pyydettiin." Valitettavasti myös peruminen vaikuttaa olevan yleistä erityisherkillä - Snellman on jälleen tästäkin piirteestä yksi elävä esimerkki. Perumistaipumus johtunee paljolti taas siitä ristiriidasta, että haluaisi osallistua ja kuulua joukkoon, mutta sitten tilanteen tullen, tuntuukin mahdottomalta osallistua, ja tuntee ylivirittyneensä jo ennen varsinaista ylivirittymisen aiheuttavaa tapahtumaa. Ylipäänsä tasapainon löytäminen vetäytymisen ja osallistumisen välillä aiheuttanee muillakin erityisherkillä kuin Snellmanilla ankaraa pohdintaa ja ritiriitaisuutta. "Halusin olla osa laumaa, ja sitten taas en. Sama toistui kotona, ystävien kanssa, työtehtävissä, kaikkialla." Niin tuttua!

Syvällisyys ja kova kuori


Erityisherkkänä ihmisenä Snellman olisi halunnut keskustella ja hsp-näkökulmasta keskustelu on parhaimmillaan hyvinkin syvällistä ja pohdiskelevaa. Erityisherkille tyypilliseen tapaan Snellman oli kuitenkin hukassa, kun olisi pitänyt keskustella muiden kanssa: "Minä en lakannut ihmettelemästä, miten paljon ja miten pitkään voi puhua kaikenlaisesta joutavasta, ohimenevästä, tarpeettomasta, merkityksettömästä." Taitaa olla yleisempääkin erityisherkille, että kun hsp osallistuu keskusteluun, laskeutuu hetken hämmentynyt hiljaisuus, kunnes muut taas ehkä palaavat keskustelemaan aiheesta omaan tapaansa. Itsekin olen tätä kokenut monta kertaa, kun olen suuni avannut erityisesti vieraampien ihmisten seurassa. Tunne ei ollenkaan helpota joukkoonkuulumisen tunnetta. Sitä ristiriitaista tunnetta, kun haluaisi kuulua joukkoon, muttei toisaalta kuitenkaan haluaisi, koska ei kuitenkaan tunne, että olisi muiden kanssa mitään yhteistä. Snellmanilla lisänsä asiaan toi varmasti vanhat koulukiusauskokemukset ja vaikeus luottaa ihmisiin. "Minä en koskaan näytä miltä oikeasti tuntuu." Kovan kuoren kasvattanut hsp lienee tunteidensa peittämisessä varsin hyvä, vaikka pinnan alla kuohuisikin. Alkoholia käyttäessään Snellman muuttui päällekäyvemmäksi. Yliviritys purkautuu ulos ja hän aiheuttaa hämmennystä ja ärsyyntymistä, jopa raivostumista toisissa avautuessaan tarkkanäköisesti asioista ja "lennättäessään paskaa" viimein kun siihen on tilaisuus ja alkoholin antamaa rohkeutta.

Ensimmäisen romaaninsa julkaisun ja menestymisen myötä Snellman toivoi löytävänsä hengenheimolaisia kirjallisuuspiireistä, mutta yhtä lailla siinäkin porukassa ilmeni pinnallisuutta, lokerointia jne. Oman lisänsä toivat tietysti vielä julkisuus, toimittajat ja erilaiset tapahtumat. Elämä, johon osallistuminen aiheutti ylivirittymistä ja väsymystä. Hän käytti julkisuusroolia, ja taiteilijuutta, myös kuorena ja oli ikään kuin "luvallisella tavalla hullu, omalaatuinen, äkkiväärä". Rakennettu, tai rakentunut, suojakuori on omiaan lisäämään käsitystä, että erityisherkkä tosiaan olisi erityisen hankala ihminen ja Snellman kirjoittaa, että häntäkin alettiin jopa pelätä. Toisaalta pelko toi uutta välimatkaa hänen ja muiden välille, jonka olisi parhaimmillaan voinut kokea arvostuksena, jollei hän samaan aikaan olisi joutunut kohtaamaan vähättelyä saavutuksiaan ja itseäänkin kohtaan edelleen.

Suhteet lähimmäisiin


Snellmanin parisuhteita käydään kirjassa myös läpi. Hänellä on ollut suhde turvalliseen ymmärtäväiseen mieheen, joka joutui välillä koville Snellmanin halutessa keskustella syvällisiä. Lisäksi hän on kokenut suhteen luetun perusteella jokseenkin narsistisen henkilön kanssa, mutta niin olen kuullut sanottavan, että erityisherkkä henkilö voi helposti ajautua suhteeseen narsistin kanssa, ja ylipäänsä, että ääripäät vetävät toisiaan puoleensa. Rakastuminen vanhemmalla iällä, siinä kohtaa kun on lapset jo hankittu ja elämä niin sanotusti mallillaan, sekoitti koko pakan. Kaikki perhe-elämän ja vanhemmuuden tunteet purkautuvat, syyllisyydentunne pysyy seuralaisena pitkään ja Snellmanilla näyttää olleen ongelmia asettaa omia rajojaan, sekä aiemmin perhe-elämässä, että sittemmin ns. "tyrittyään" rakastumalla ulkopuoliseen henkilöön. Perhe-elämä voi olla erityisherkälle verrattain raskasta. Samalla kun äärimmäiset rakkauden tuntemukset jylläävät päässä, hsp-vanhempi ylivirittyy ja väsyy esimerkiksi lasten aiheuttamiin ääniin ja lähes jatkuvaan läsnäolopakkotunteeseen ja liialliseen perhe-elämän suorittamiseen. Snellman mm. imi itseensä lastensakin negatiiviset tunteet ja stressasi tasapainoillessaan ylireagoimisen sekä sen karhunpalveluksen välillä, mikä siitä seuraa kun suojelee lapsiaan liikaa elämältä.

Ympäristön merkitys


Jossain vaiheessa Snellman kokeili myös ympäristön vaikutusta omaan oloon muuttamalla kaupungin vilinästä maalle. Maaseudun rauhassa erakoitumisen, ja siitä nauttimisen, myötä kuitenkin välimatka itsen ja muiden välillä kasvoi entisestään, kun ei enää ollut sitäkään vähää yhteisiä puheenaiheita. Itsekin olen pienen ajan sisällä tehnyt pitkän kaupunginmelussa asumisen jälkeen ympäristönvaihdoksen, joskaan en niin syrjään kuin Snellman kirjoittaa tehneensä, mutta vaikutukset ovat selvääkin selvemmät. Ylivirittyneisyyttä tulee yksittäisistä pienistä asioista jos on tullakseen, mutta jatkuva melusta ja ihmispaljoudesta johtuva stressi on tiessään ja tilalla pienen pihanhoidon ilot ja linnunlaulu. Tosin kääntöpuolena voi todellakin seurata se, että välit viilenevät joidenkin ihmisten kanssa, kun erityisherkkä yhtäkkiä viihtyykin yhä enemmän omassa rauhassaan. Ainakin Snellman sai kuulla kuittailuja ja patistelua osallistua jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin muutettuaan kauemmas. "Luuletko tehneesi persoonallasi mediassa niin suuren vaikutuksen, että sinusta puhutaan vaikka olisit siellä huppeluksissa lopun ikäsi? Ehkä sinun olisi hyvä Ehkä sinun pitäisi Ehkä olisi parasta että sinä". Tottahan sekin varmasti on, että ainakin osa erityisherkistä vetäytyy liikaa maailmasta ja muista, mutta tuskin se patistelemalla ja kuittailemalla korjaantuu. Ja joka tapauksessa pitää ottaa huomioon myös ihmisen persoonallisuustyyppi. Sillä on kuitenkin suuri merkitys onko ekstro- vai introvertti vai jotain siltä väliltä.

Lopuksi


Kiitos Elaine, että toit erityishekkyystutkimusten tulokset kansantajuisesti ihmisille tiedoksi. Me erityisherkät saimme selityksen niin monille asioille, jotka ovat aiheuttaneet meille päänvaivaa ja saaneet meidät tuntemaan itsemme ulkopuolisiksi tai jopa niiksi hankaliksi ihmisiksi. Emme olekaan yksin kummallisuuksinemme, vaan meitä on koko joukko! Kiitos Anja, että annoit meille esimerkin luettavaksi siitä millaista voi olla olla erityisherkkä. Kiitos niistä monista pienistä ja suuremmista esimerkeistä, joita olisi mahdoton kaikkia tässä luetella ilman, että tästä tulisi jo kokonaisen kirjan verran tekstiä. Toivottavasti sekä Aronin, että Snellmanin hsp-kirja päätyy mahdollisimman monen lastenhoitajan ja opettajan ja jopa työnantajan luettavaksi, sekä tietysti kaikkien niiden erityisherkkien, jotka eivät vielä tiedä olevansa erityisherkkiä, vaan luulevat edelleen olevansa vain verrattain omituisia tai jopa "viallisia". Ja kaikkien niidenkin, jotka jo tietävät olevansa erityisherkkiä, sillä Aronin kirjasta löytyvät tieteelliset faktat ja Snellmanilta rohkea elämäntarina jota lukiessa ymmärtää yhä uusia erityisherkkyyden ilmenemismuotoja kaikkien lukuisten "esimerkkiomituisuuksien" joukosta.


"Pitäkää minusta kun olen niin intensiivinen. Kun olen niin yltiöempaattinen. Kun keksin kaikenlaista kivaa. Kun olen vaihtelunhaluinen ja mietin teille aina iloisia yllätyksiä. Kun olen niin tarkkanäköinen. Kun osaan iloita pienistä asioista. Kun itken vuolaasta ilosta kun autonrengas ei osu kastematoon."